—Hurraa, polisit ovat tehneet lakon, nyt saa tehdä mitä tahtoo, hurraa!
—Vai niin, sanoi Kerttu ja silmät rypyssä paranteli jotain tikkua nimettömässä…
Lapset huusivat:
—Hurraa, rautatieasemalla liehuu Suomen lippu, jossa on keltainen jalopeura miekan päällä! Hurraa, senatin katolla ja raatihuoneen katolla ja yliopiston katolla liehuu Suomen lippu! Hurraa, Suomenmaa on vapaa, hurraaaa!
Taas juoksivat lapset ulos.
Vasta hämärän tultua ilmestyi kapteeni kotiin. Eikä hän enää hymyillyt, vaan oli päinvastoin sangen huolestuneen näköinen ja kasvoiltaan kellertävän kalpea.
Kun Kerttu näki hänen huolestumisensa, ei Kerttu voinut olla sanomatta:
—No, sinun vallankumouksesi täisikin tulla vähän liian pian?
—Herran nimessä, mitä he tekevät! Voi onnettomia! Näyttäytyisi parikymmentä kasakkaa, niin saisimme kymmeniä tuhansia raajarikkoisia! Kerttu! Kerttu! He ovat unohtaneet Viaporin! He ovat unohtaneet kaikki! He ovat panneet senaattorit ja kenraalit viralta! He ovat nostaneet Suomen itsenäisyyslipun! He huutavat peruslakia säätävää kansalliskokousta! Kerttu, kuuletko sinä! Kansalliskokousta niinkuin vallankumouksessa, ja Viapori näkyy kaikkien ikkunoihin! Viapori, Kerttu, valmistumaton Viapori! Mielettömät! Mielettömät! Kerttu, kuule minua, minä kävin kaikki kaupungin kasarmit. He liikuttavat tykkejänsä, Kerttu! Yksi seisoi jo kadulla, ei muuta kuin pieni vetäsy ja bum-, bum-, bum-, se kaataa niinkuin viikate heinää… Trah! lovi kivimuuriin, läpi ruokasalin, lapset murskaksi…
Kapteeni katsahti äkkiä ympärillensä.