»Palvelijat nousevat isäntäänsä vastaan», huokasi sillä välin Kustaava, muistellen jotakin raamatunsanaa viimeisestä tuomiosta.
Kertun täytyi myöntää Kustaavalle, että tapaus oli niinkuin jostakin toisesta maailmasta kotosin. Tässä maailmassa oli aina ennen vangittu renkejä, jotka luvatta työstä läksivät, mutta nyt rengit vangitsevat isännän,—olipa se aika outoa. Jos taas muisti Vasilin ja Vasilista äidin, niin kävi vielä oudommin: Frans siirtyi kaartinupseerien asemaan ja rengit äidin asemaan, ettei ollenkaan tiennyt kenen puolelle mennä, renkienkö vai Franssin.
Ei, ajatteli Kerttu, tässä hetkessä on myöhäistä enää mitään muuttaa, vaan jokaisen täytyy pysyä uskollisena omallensa. »Joka pysyy uskollisena loppuun asti» … muisteli Kerttukin jotain raamatunpaikkaa, vaikkei muistanut koko lausetta. Ja hän päätti jatkaa mistään huolimatta samaa ehdotonta kuuroutta kuin tähänkin asti.
Päivällisen aikaan tulivat lapset taas hurraten kotiin ja kertoivat, että kaikki koulut olivat tehneet lakon kulkien saatossa pitkin katuja.
—Vai niin, sanoi Kerttu ja tarkasteli vaan oliko siinä kupissa todella halkeama, jota hän kuivasi.
Lapset juoksivat taas ulos.
Palvelustyttö kertoi, että kaikki tehtaat oli pantu seisomaan ja kaikki ihmiset olivat kaduilla.
—Jotka joutavat, sanoi Kerttu,—mene vaan sinäkin.
Ja palvelustyttö meni. Koko maailma oli sekasin.
Taas juoksevat lapset hurraten sisälle: