Lamput paloivat kaikissa huoneissa. Kerttu ei tahtonut sammuttaa niistä ainoatakaan ennenkuin kapteeni tulee ja hän saa sen kanssa elää uudestaan riemun nähdä lapset pelastettuina, lämpimän peitteen alla vuoteissaan nukkuvina.
Joutessaan Kerttu laitteli kapteenin vuoteenpuoliskon aivan mallikelpoiseen yökuntoon. Oikein hän itse ihmetteli kuinka tarkkaan hän tätä teki, ei saanut olla muka mitään vinoa eikä ainoatakaan poimua lakanoissa, lakanainpäitten piti olla ihan tasaisesti yhtä pitkällä ja tyynyn ihan-ihan keskellä. Jos vaan näki vähänkin vikaa, niin meni ja korjasi. Yöpaidan taittoi tarkkaan neliskulmaiseen laskokseen ja pani juuri keskikohdalle tyynyn ja peitteen yhtymän päälle.
Kun ei siinä vuoteen luona enää ollut mitään tekemistä, kulki Kerttu huoneesta huoneeseen ja korjasi meluisan päivän jälkiä, korjasi niin tarkkaan, ettei missään pienintäkään epäjärjestystä näkynyt. Ikkunaverhotkin muisti pöyhistää, tuolit salissa asetti säännölliseen asentoon, tuuletti huoneet raikkaiksi, eteisessä järjesti hatut ja päällysvaatteet mahdollisimman vähä tilaavaativasti ja korukirjatkin asetti nurkkahyllylle sievempään järjestykseen.
Mutta kapteenia ei vaan kuulunut tuntikausiin.
Tämä viipyminen ei ollut ollenkaan kapteenin näköistä. Jos se olisikin huomannut lasten tulevan kotiin, niin eipä hän kuitenkaan ollut nähnyt Kertun tulevan, ja lähtiessään kotoa se tiesi Kertun juosseen lapsia hakemaan ja siis täytyneen joutua vaaran alaiseksi. Nyt ei ollut ollenkaan kapteenin näköistä, että hän olisi voinut olla näin kauan kotoa poissa tietämättä miten Kertun on käynyt. Yli kaksitoista vuotta olivat he Kertun kanssa olleet naimisissa ja koko tänä aikana ei kapteeni ollut kertaakaan unohtanut tarkkaan tiedustaa missä Kerttu kulloinkin on ja aina joutunut suuresti huoliinsa, jos epäili vähintäkään pahaa Kertulle voivan tapahtua, vaarasta puhumattakaan.
Mitä kauemmas siis se hetki siirtyi, jolloin kapteeni olisi silmät pystyssä juossut sisälle ja huutanut: missä Kerttu, missä Kerttu?—sitä levottomammaksi Kerttu kävi, ja hänen mielikuvituksensa alkoi läikähdellä ihmeellisissä näyissä.
Ehkä ovat hänet vanginneet ja hän nyt siellä tuskailee kauheassa epätietoisuudessa siitä mitä Kertulle ja lapsille on tapahtunut. Kun kapteeni tuskailee, on hän hirmuinen. Hän on niin väkevä, että särkee millaisen vankikopin tahansa, ja silloin he suuttuvat häneen vieläkin enemmän ja sulkevat ties millaisten salpojen taakse.—Tai on hän sitten ryhtynyt jossain yksin jotakin väkijoukkoa pakokauhusta pysäyttämään ja saanut siinä surmansa.
Kello puoli 12 Kustaava ilmestyi tohveleissa ja alushameisillaan hiljaa alakerrasta, jonne hän oli kuullut Kertun yksinäisiä askeleita ja niistä päättänyt, ettei kapteeni mahda olla kotona. Nyt Kustaava heti yhtyi siihen Kertun mielipiteeseen, että jotain oli täytynyt kapteenille tapahtua. He tulivat melkein varmaan vakaumukseen, että kapteeni oli vangittu.
Kello yhteen asti he vielä odottivat, mutta kun ei sittenkään vielä kuulunut, päätti Kerttu, tuli mitä tuli, lähteä jälleen tiedustusretkelle. Kustaava jäi sillä aikaa kotia vartioimaan.
Kerttu sukelsi ulos asunnosta niinkuin olisi päättänyt jostakin korkealta hypätä alas ammottavaan syvyyteen tai niinkuin olisi varustunut hyökkäämään keskelle tuiminta miesten ottelua, sillä hän kuvaili kadulla olevan vielä tuhat kertaa pahempaa elämää kuin äsken, ja odotti varmaan joutuvansa kasakkain jalkoihin. Suuri oli sentähden Kertun hämmästys, kun keskikaupungilla vallitsikin täysi ja pimeä tyhjyys. Siellä täällä kulki katuja myöten jotain henkilöitä rivissä, mutta sivilipuvussa, kalossit jaloissa, kuulumattomasti astellen. Niinkuin jokin näkymätön leijona olisi äkkiä tukahuttanut tassunsa alle koko kaupungin, sanoen: hiljaa nulikat! Kivimuurit kumottivat kuin suuret pimeät haamut yössä, siellä täällä tuikahteli yösumussa himmeät ikkunavalot. Ja hiljaisuus oli niin syvä, että olisi kuullut nuppineulan putoamisen. Mutta ei ainoatakaan polisia näkynyt, jolta Kerttu olisi voinut kysyä oliko mitään vangitsemista tai tapausta kuulunut. Silloin Kerttu muistikin lasten kertoneen, että polisitkin olivat tehneet lakon, ja hän kääntyi senvuoksi ja juoksi niiden miesten luo, jotka kävelivät keskellä katua ja kysyi heiltä. Miehet sanoivat Kertulle: Me olemme uuden polisimestarin käskyläisiä ja olemme tässä kolme tuntia vahtivuorossa olleet emmekä ole mitään vangitsemisesta kuulleet, mutta jos tietää tahdotte, menkää keskusasemalle, joka on senatintorilla, siellä vangituita säilytetään.