Kerttu oikasi suoraa päätä sinne.
Täällä oli portin edessä tavaton vilinä samallaisia hiljaisia sivilimiehiä, jotka tulivat ja menivät, tulivat ja menivät.
Kerttu ajatteli: Jospa vaan pääsisin niin pitkälle, että antaisivat tulla vankikopin oven taakse, niin minä huutaisin sille raukalle niin kovaa kuin jaksaisin: ole rauhassa, lapset ovat tallella!
Ja hän tunkeutui voimakkaasti miesten sekaan porttikäytävään mennäkseen sisälle polisikamariin.
Miehet pysäyttivät hänet kysyen mitä asiaa hänellä oli.
Kerttu sanoi olevan asiaa polisimestarille ja työnteli itseänsä väkivallalla eteenpäin. Mutta miehet sulkivat häneltä tien kysyen kuka hän oli, joka ei järjestyksenvalvojia totellut.
Kun Kerttu oli sanonut nimensä, luullen jo häntäkin vangittavan, astuivatkin miehet askeleen taapäin, tekivät hänelle kunniaa ja sanoivat: Herra kapteenia on nyt vaikea tavata, mutta me raivaamme teille tien. Ja kohta avasivat leveän tien keskellänsä, kahdelle puolelle syrjäytyen.
Kerttu pääsi tällä tavalla kahden miehen kulkiessa hänen edellään tietä avaamassa pitkälle yhä sakenevan väkijoukon sisään, kunnes joutui suureen huoneeseen, missä eteenpäinliikkuminen alkoi väen paljouden tähden tuntua jo mahdottomalta.
Silloin kuulee hän äkkiä ihan selvästi kapteenin äänen, kuulee hänen ankaran komentavalla äänellä lausuvan jotain käskysanoja, ja melu senmukaan hiljenee.
—Tuolla menee herra polisimestari,—sanovat sinnepäin osottaen Kertulle hänen saattajansa.