—Hän on poliisimestarina!—huusi Kerttu heti sisälle päästyänsä, ja lensi Kustaavan kaulaan.
Kustaava tyypertyi. Kerttu ei saanut kerrotuksi järjestyksessä, vaan hänen sanansa menivät toistensa edelle tai rupesi hän kesken kaikkea ajattelemaan ja jätti lauseensa lopettamatta.
—Työmiehet ovat hänet valinneet … ja herrasväet tietysti myöskin … siellä ovat kaikki yhdessä, herrat käsikkäin työmiesten kanssa … kaikki ovat niinkuin yhteen koottu ja keskellä on kapteeni…
Ja taas puristi Kustaavaa vasten rintaansa.
Hän kertoi ja puhui ja kertoi ja he valvoivat neljään aamua, eivätkä sittenkään vielä malttaneet erota, vaan menivät käsi kädessä kaikkia huoneita katsomaan, että miltä nekin näyttivät näiden suurten tapausten perästä. Kaikki paikat he kävivät. Yksin pellinnyöristäkin, joka oli punojalta aikoinaan ostettua punanyöriä, Kerttu ajatteli päätänsä nyykäytellen: Tuokin tuossa…
Yksikseen jäätyään hän ei sittenkään pannut maata, vaan nautti yhä suurten tunteiden ja ajatusten vaellusta itsessänsä.
Ihmeellistä! Kuinka Kerttu nyt oli häneen rakastunut! Ja rakastunut yhtäkkiä sillä entisellä rakkaudella kaukaa lapsuudesta, jolloin kapteeni häntä opetti ja ankarasti kuritti. Oli yksi ainoa pieni varjo vaan siinä. Se oli vaan muuan kaukainen muisto, joka ihan huomaamatta pujahti hänen mieleensä, kun hän näki jälleen Hanneksen neliskulmaiseksi taitetun yöpaidan siinä tyynyn alapuolella,—muisto unesta, jonka hän oli joskus melkein vielä lapsena nähnyt, ja josta hän ei edes kaikkia paikkoja senvuoksi voinut tarkemmin muistaakaan. Siinä unessa oli vaan ollut niin, että Hannes oli tullut polisimestariksi, ja kaikki kumarsivat häntä, niinkuin nyt polisikamarissa; mutta unessa oli sen yhteydessä ollut jotakin hirmuista. Oli niinkuin joku kuoppa ja Hannes perääntyy—perääntyy eikä huomaa sitä ja putoaa siihen…
Jos tätä nyt ollenkaan kannatti muistella näin suuren hyväntunnon rinnalla! Mitä ihmeen kuoppia tai onnettomuutta voisi siitä tulla, että ihminen on niinkuin leijona pannut tassunsa kaupungin päälle ja sanonut: hiljaa nulikat! Ja kaikki on hiljennyt niin että kuulisi nuppineulan putoovan…
Sinä rakas … sinä voimakas … sinä suuri!
5.