Se tapaus, josta Hinkki sai niin odottamattoman tiedon silloin anniskelumyymälän luona kapteenin kanssa puhellessaan, oli suuresti hänen mieltänsä järkyttänyt. Ei kuitenkaan itse se murha missään suhteissa vaikuttanut hänen tunteihinsa tai tasapainoa hänessä häirinnyt, vaan ainoastaan se seikka, että kuinka hän, Hinkki, ei ollut itse ennen keksinyt, että sellaistakin voi tehdä. Ei vielä ikinä hän ollut tullut ajatelleeksi, että oikeastaan eihän yhtään mikään estä tappamasta jotakin hänen vihaamaansa henkilöä, kuten esimerkiksi isä Franssia tai jotakin muuta vielä rikkaampaa ja hävyttömämpää. Ei yhtään mikään, ei yhtään! Ja tätä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, ettei hän ollut ennen keksinyt. Se oli hänelle nyt ilmeisenä todistuksena siihen, että hän oli ajan kuluessa jäänyt jotenkin takapajulle. Ne siellä jossain kulkivat ilmeisesti hänestä edellä. Hän ei ollut enää asiain kärjessä. Tämäpä se vaan järkyttikin Hinkin mieltä.
Ei Hinkki voinut jättää asioita tälleen.
Vaan heti kun komisarius jälleen määräsi hänet olemaan kotitarkastuksessa läsnä, meni Hinkki illalla sivilivaatteissa ja kasvot noettuina sen luo, jonka huoneessa kotitarkastus oli määrätty pidettäväksi, ja sanoi: Paljokos annatte tärkeästä ilmotuksesta? Ja kun hänelle oli luvattu 20 markkaa siinä tapauksessa, että hänen ilmotuksensa osottautuisi oikeaksi, sanoi Hinkki: Tänä yönä kello neljä ne tulevat. Vieläpä auttoi itse luvattomien kirjain ja paperien poiskantamista. Mutta polisikomissariukselle raportteerasi, sittenkuin oli polisipuvun jälleen päällensä vetänyt: Kaikki on sen asunnon ympärillä rauhallista.
Muutaman ajan hän vielä oli polisina ja ansaitsi tämmöisillä ilmiannoilla, jona aikana hän hyvin tutustui näihin ihmisiin; ja vaikka ne olivat herroja, miellyttivät ne Hinkkiä jotakuinkin.
Mutta pian hän jätti polisitoimen kokonaan ja rupesi pommeja valmistamaan.
Sellaisia käsipommeja hän oli nähnyt Afrikan sodassa, jossa oli sotinut englantilaisten puolella alkuasukkaita vastaan, ja oli silloin ottanut yhden pommin, raapinut hajalle ja hyvin tarkkaan tutkinut sen rakennetta. Nyt oppi hän myös oikean räjähdyspommin rakenteen, jota virolainen mestari sanoi helvetinkoneeksi.
Mihin tarkotukseen Hinkki näitä pommeja nimenomaan valmisti, ei hänellä toistaiseksi ollut itselläkään varmaa selvää. Hän oli vaan kerran seistessään rautatientorilla nähnyt armottoman pitkän jonon ryssän sotamiehiä, jotka ylettyen toisesta päästä toria toiseen, ja sittenkään häntää vielä näkymättä, kantoivat olallaan kaksi kivääriä kukin. Kun Hinkki tiedusteli syytä tähän omituiseen ilmiöön, sanottiin hänelle, että siinä vietiin pois Venäjälle Suomen hajotetun sotaväen aseita ja että nämä nyt olivat viimeiset kivärit mitä enää oli. Silloin Hinkki laski niin, että kun Suomen herroilla nyt ei ole enää sotamiehiä, ja ovat vihoissa ryssän kanssa, niin ei ryssä ampuisi Viaporista eikä kasarmeista, vaikka mentäiskin vähän niinkuin tasajaolle Franssin kaltaisten kanssa. Ja rupesi valmistamaan pommeja vastaisen varalle. Toistaiseksi oli hän kuitenkin enemmän huvitettu niiden laittelemisesta kuin niiden käyttämisen tarkemmasta ajattelemisesta.
Mutta kun hänen toverinsa—kaikkia ei hän suinkaan ollut lukutaitoisiksi opettanut—saivat vihiä näistä valmistuksista, ei Hinkki enää mitään rauhaa heiltä saanut. Tulivat kuin hassuiksi. Ymmärsivät hyvin Hinkin selitykset miksi ryssä ei ampuisi eikä liioin mitään paukkua Viaporista olisi pelättävä. Ja tulvasivat Hinkin ympärille niin suurissa joukoissa, että hänen aivan pian täytyi heidän rauhoittamisekseen ruveta ajattelemaan vielä lisäverstaiden perustamista, yhden itäiseen ulkokaupunkiin ja yhden läntiseen. Väkeä meni niin paljon Hinkin puolelle, että hänen entisten oppineittenkin toveriensa—niitten pirun maitopartain—täytyi ottaa hänet taas armoihinsa, tunnustaa hänen mahtinsa ja kirjottaa sakkiinsa.
Kun tämä oli tapahtunut, rupesi mustatukan oppi—ilman mustatukkaa—Hinkin miesten selittämien tosiasiain ja näkökohtain valossa leviämään niin hurjaa vauhtia, etteivät tämän kaupungin nurkat enää sen rajoiksi riittäneetkään, vaan se meni kaupungista kaupunkiin ja maapaikasta maapaikkaan täyttäen kaikki kaupungit ja kaikki maat. Ne oppineet Hinkin tovereista olisivat jo tahtoneet ruveta niinkuin vastaan pitämään, mutta joutuivat kohta vähemmistöön ja paikkojensa menettämisen vaaraan, jos vähänkin poikkesivat Hinkin suunnasta.
Kun sitten junat pysähtyivät, tehtaat seisahtuivat ja itse polisitkin tekivät lakon, katsoi Hinkki ajan tulleeksi. Miehille nyt vaan hyvä annos viinaa, ja asia olisi ollut pian suoritettu. Sillä ei Hinkki mitään tuhatvuotista valtakuntaa ajatellut, eikä liioin pelastusarmeijalaisten taivasta, vaan sievää tasajakoa vaan ja pian. Jo kulki hänen miehiänsä rohkeissa nousuviinoissa rivittäin pitkin Pitkänsillankatua, sulkien tieltään kaiken katuliikkeen ja lakaisten edestään kaikki hajallaan olevaiset ja säikkyväiset.