Kaikissa tapauksissa hän, Hinkki, oli nyt kokonaan puilla paljailla, ja käveli seuraavina päivinä toimettomana ja haluttomana pitkin keskikaupungin katuja, katsellen ihmisjoukkojen järjetöntä laumavaellusta rautatientorilta senatintorille ja senatintorilta rautatientorille, joka vaellus häntä nyt suuresti inhotti ja kyllästytti, koska sen syynä oli hänen mielestään niin tyhmän perättömät huhut piakkoin muka alkavasta pommituksesta Helsingin kaupunkia vastaan. Niihin ollenkaan uskomatta ja puolinaisella mielenkiinnolla eteensä tuijottaen Hinkki vaan käveli ilman mitään määrää ja lakkaamatta haukotteli.
Vihdoin hän, kun ei mitään huvia voinut keksiä, meni vaaria katsomaan ja ehkä saamaan mukaansa kadulle.
Vaari, vaikka ei ollut vuosikymmeniin liikkunut kaupungilla sen kuin vaan Franssin asunnon ja Kustaavan asunnon väliä ehkä kerran kolmessa vuodessa, ei voinut vastustaa rakkaan Hinkkinsä vaatimusta, vaan läksi sauvan nojassa liikkeelle.
Kyllä siitä olikin huvia Hinkille aika lailla, kun hän katseli vaarin yhtämittaa nieleskelevää, hampaatonta suuta ja ihmeissään vasemmalle ja oikealle kääntelevää päätä. Vaarin liikkeistä Hinkki näki jokaisen hänen ajatuksensa, mutta ei puhunut mitään, eikä vaarikaan puhunut.
Mikonkatua he menivät alas rautatientorille päin ja kääntyivät sieltä hiljakseen takasin, kun Hinkki huomasi vaarin väsyvän.
—Katos, katos,—sanoi Hinkki elvytellen vaaria, ja osotteli kaikkein rikkaimpien talojen ikkunoihin:—Jos nyt tämän kaupungin sytyttäisi, niin toinen leikki siitä tulisi kuin ennenmuinoin Hämeenlinnan markkinoilla! (Näin sanoi Hinkki muistutellen vaarin kertomusta aikeistaan Riikin miesten kanssa polttaa Hämeenlinnan kaupunki, josta syystä se sitten Siperiaankin oli joutunut.)
—Toinen tulisi!—myönsi vaari, sillä hän oli jo nähnyt, että kaupunki oli ilman poliseja, kuten Hinkki oli hänelle sanonut.
—Mutta eiköhän se vaari olisi kasakoilta pelastunut, ellei vaan olisi sitä äijää tulesta auttamaan mennyt, sanoi Hinkki ja nauraen työnteli vaaria kylkeen: höö-hää-hää, jolla äänellä Hinkki tahtoi pilkata vaarin siinä tilaisuudessa osottamaa tyhmyyttä.
Vaari nauraa hohotti sydämmellisesti rakkaalle Hinkillensä.
—Katos, katos, hoki Hinkki taas, harmistuneena ja kihelmöivin sormin osotellen aivan suojattomia rikkauksia kivimuurien ikkunoissa, pankkipalatseissa … ja pani tuskitellen: aih, aih! kuten tapansa oli saadessaan jotain oikein tyhmää todistaa.