—Soo-o?—pani Hinkki, ja hän muisti kuinka kapteeni oli aikoinaan laassut puhtaaksi tyttöpaikan. Aikookohan se nyt laasta koko kaupungin?
—Häh?—kysyi vaari uudestaan.
Mutta Hinkki ei katsonut maksavan vaivaa ruveta vaarille sellaista edes selittämään. Ja haukotellen ja äijän hitaasta etenemisestä laiskistuen Hinkki maleksi vaarin asunnolle takasin.
Täällä hän rupesi, loikoen vaarin vuoteella, ajan kuluksi ikävissään soittelemaan harmonikkaansa, jota vaari häntä varten kaapinnurkassa talletti. Sillä ei Hinkki tahtonut ajatella niitä ikäviä ajatuksia, joita kapteenin plakaatti oli hänessä virittänyt, kun hän siitä muisti koko oman elämänsä ja erittäinkin isä Franssin elämän, sen inhottavan möhömahan kaikki rikastumisen alkusyyt, sen vaaria kohtaan osottaman suuren hävyttömyyden, kun oli ensin viekotellut vaarilta kaikki rahat ja sitten antoi sen asua puolimädänneessä piharakennuksessa, pimeässä, hämähäkkien ja homeen seassa… Kyllä se mies olisi ollut aivan ensimäiseksi tapettava, jos vaan joku oli tapettava. Mutta juuri näitäpä Hinkki ei nyt viitsinytkään ajatella. Hän aikoi ensin pyytää vaarilta viinaa, jota tiesi kyllä kaapissa hänen varalleen olevan, mutta sitten ottikin harmonikan, koska se teki hänelle tavallisesti melkein saman palveluksen ikävien ajatusten karkottajana.
Ja soitteli soittelemistaan aivan loppumattomiin.
Vihdoin alkoi pitää niinkuin pieniä väliaikoja ja silloin aina hymyili ajatuksissaan. Vaari huomasi siitä, että nyt se on vihdoin jotain taas huvikseen keksinyt.
Ja aivan oikein.
Vielä yksi valssi, ja Hinkki nousi päättävästi vuoteelta ja meni suu hymyssä ajurirenkien puolelle.
—No, ettehän te sitä möhömahaa vanginneetkaan!
—Ei meidän pitänytkään, vaan lakkokomitean, vastasivat he hänelle.