Kerttu aikoi juuri ryhtyä keräämään tyhjentyneitä teelaseja, täyttääkseen ne uudelleen, kun samassa lasit rupesivat aivan itsestään hienosti kilisemään ja kohta se kilinä siirtyi ikkunaruutuihin, jotka alkoivat täristä niinkuin ukkosen käydessä.
Herrat olivat niin asiaansa kiintyneet, ettei heistä yksikään pannut huomiota myöskään siihen selvästi kuuluvaan jysäykseen, joka tuli heti kilinän perässä. Mutta Kerttu tiesi hyvin, että sellainen kumiseva ääni kuuluu ainoastaan silloin kun Viaporissa ammutaan.
Vasta pitkän ajan perästä, kun Kerttu oli laskenut ainakin kymmenen jysähdystä, nousi hän ylös ja tahtomatta herrain keskustelua häiritä pani kätensä kapteenin olalle ja sanoi hänelle hiljaa:
—Viaporissa ammutaan.
Tuskin oli Kerttu tämän sanonut, niin rappusissa kuului juoksua ja joku rupesi, ymmärtämättä soittaa ovikelloa, kovasti ovea rytyyttämään.
Kapteeni meni nopeasti eteiseen, avasi oven, ja nyt kuulivat kaikki, kuinka hengästynyt sotamies kertoi taistelun alkaneen Viaporissa … tykkimiehet—sanoi—alkoivat humalapäissään tappelun jalkaväen kanssa ja kun toiset rupesivat ampumaan kivääreillä vastasivat toiset tykkitulella… Nyt on kaikki ilmisodassa…
Liikkumattomina ja kalpeina istuivat nyt vuorostansa vieraat, aivan kuin olisivat siihen tuoleillensa kivettyneet. Kapteeni tuli sisälle. Kylmällä ja komentavalla äänellä sanoi hän lyhyesti:
—Vallankumouksellisten pääkortteeri on Katajanokalla.
Jonka jälkeen hän läksi ulos eikä tullut enää sisälle.
Niin nousivat vähitellen muutkin ja sanaakaan sanomatta läksivät yksitellen ulos, kunnes huone jäi aivan tyhjäksi.