—Arpa on heitetty, arpa on heitetty, hoki Kerttu itsekseen. Miksikä hän sitä oikeastaan hoki?—Arpa on heitetty, arpa on heitetty.—Ja mitä se edes merkitsikään? Varmaan oli joku vieraista niin sanonut, mutta ei hän voinut muuta kuin koko ajan vaan sanoa itsekseen: arpa on heitetty, arpa on heitetty…
Hän meni kyökkiin, mutta ei sielläkään voinut mitään järkevää sanoa.
Hänen päänsä alkoi mennä ihan sekasin.
Kustaava tuli taas ylös yöpuvussaan, kuulumattomasti rappusilla sipsuttaen.
Tuli ja lämpimällä kädellään pehmeästi painaen Kertun poskeen sanoi:
—Kerttu kulta, mikä Kerttua vaivaa?
Kerttu katsoi Kustaavaan ja sanoi: Arpa on heitetty, arpa on heitetty!
—Eikö Kerttu Israelin herraa enää muistakaan?
Silloin Kerttu selvisi ja itkien lankesi Kustaavan kaulaan.
He pitivät sitten koko yön toisillensa seuraa, ja kanunain jyskyttäissä seiniä niin että ruudut ja usein lampunkin lasit kilisivät, Kerttu kertoi hänelle kaikesta mitä tiesi.
7.