Suunnitelman mukaisesti leiriytyi kapteenin kaarti ja siihen kapinallisena yhtynyt osa venäläisestä meriväestä kapinan puhjettua kaupungintakaisiin puistoihin, vartiostojensa kautta ketjuna halliten rautatielinjaa ja kaikkia sisämaan puolelta johtavia teitä.
Toinen yö oli jo tulossa.
Pääleiripaikkaan kokoontunut miehistö alkoi jo sytytellä tulia, levähtääkseen niiden ääressä päivän juoksujen ja liikkeiden jälkeen. He istuivat nuotioiden ääreen suurissa joukoissa, toinen toisensa niskan takaa kuunnellakseen mitä kullakin oli sanomista ja edes jonkinlaista kokonaiskäsitystä saadakseen asemasta niiden lukemattomien huhujen johdolla, jotka pitkin tätä vaiheikasta päivää olivat niin ristiriitaisina tuoneet tietoja kapinallisten menestyksestä.
Suuri mieltenkuohu vallitsi miesten joukossa monesta eri syystä. Ensiksikin oli työväen johtajat kieltäytyneet omissa nimissään julistamasta lakkoa, joka olisi ollut välttämätön, jotta kaikki liike olisi seisahtunut, hallitus tullut voimattomaksi ja kaupunki ilman verenvuodatusta joutunut vallankumouksellisten valtaan. Kapteeni oli silloin julistanut lakon omassa nimessään, mutta sitä ei totellut koko työväestö, vaan ainoastaan punanen kaarti ja jotkin vielä. Mutta kaupungin kasarmeissa oleva sotaväki kielsi yhtymästä kapinallisiin ennenkuin lakko oli kaupungissa. Ainoastaan meriväen kasarmista olivat miehet liittyneet punaseen kaartiin ja oleskelivat leirissä.—Toinen syy mielten kuohuun oli se, että kapteeni ei jo komentanut rynnäkköön niskottelevaa kaupunkia vastaan. Oli vaan miesten jalottelemiseksi ja liikkeellä pitämiseksi revityttänyt siellä täällä rautatienlinjaa ja paikotellen hävittänyt lankatolppia. Kun sitävastoin joku alipäälliköistä, kansan koettaessa väkivallalla pysäyttää liikettä Pitkänsillan kautta kaupunkiin, oli komentanut meriväen ampumaan herrain suojeluspoliseja, jotka tahtoivat liikettä väkivallalla ylläpitää, niin oli kapteeni, kahakasta tiedon saatuansa kauheasti raivostunut, että hänen luvattansa semmoisia tehtiin.
Tämän tapauksen johdosta miehet lausuivat eri suuntiin arvelujaan. Toiset sanoivat, että kahakassa oli kaatunut kapteenin herrastovereja, joiden kuolemaa hän suri; toiset väittivät kapteenin pelkäävän herroja; useimmat sentään puolsivat kapteenia, muistutellen lakkoviikon aikoja. Mutta kaikki olivat yksimielisesti kiukuissaan, ettei hän jo väki-rynnäkköön komentanut.
Ihmeellinen mies se kapteeni! Istuu leirimajassaan yksin, ja, silloinkuin muut riemuitsevat voitonsanomista, synkistymistään synkistyy. Vielä ihmettelivät miehet suuresti, mitä sekin saattoi merkitä, kun kapteeni viimeksi kaupungista palattuaan oli lähettänyt miehiä olkikupojen hakuun ja miesten palattua mennyt heidän kanssaan korkeimmalle kalliolle, ja sinne pystyttänyt hongan pituisen kuiviin olki-tupsuihin käärityn riuvun, jättäen neljä miestä sitä vahtimaan. Jotkut arvelivat, että jos se oli hyvinkin käynyt sekapäiseksi, kun niin suri. Mutta toiset, jotka olivat hajotetun Suomen tarkk'ampujapataljoonan miehiä, ja olleet leirissä Venäjällä, sanoivat sellaisia riukuja käytettävän sotamerkkien antamiseen öiseen aikaan.
Kapteenin päämajan ympärillä seisoi sankka parvi kaartin miehiä, päästämättä ketään sisälle, sillä niin oli kapteenin käsky.
Hän käveli nopeasti edestakaisin huoneessa.
Kasvot olivat syvän murheen raatelemat, katse palavasti sisäänpäin kääntyneenä, suupielissä tuskan väreily. Silloin tällöin hän kävi molemmin käsin päälakensa tukkaan, ja sieraimista huohotti tukahutettu raivo.
Vallankumouksellisten pääkortteerissa oli päivällä, kolmen ylimmän johtomiehen neuvottelussa, johon kapteeni oli yhtenä ottanut osaa, lausuttu julki se, mitä kapteeni oli viimeisiin asti tahtonut itseltänsä peittää, nimittäin, että ainoa vaikuttava keino tässä tukalassa asemassa oli kaupungin pommittaminen.