Kaupungin asemakarttojako, linnotuksen piirustuksiako oli kapteenilla pöydällä edessään? Ei. Hän oli taskustaan ottanut esille ainoastaan pienen, 12 x 8 cm kokoisen kirjasen, jonka kannella seisoi: Les Maximes d'Epictète. Siitä hän tuon tuostakin katseli punakynällä merkittyjä paikkoja, ja taas aina heitti kirjan takasin pöydälle. Pelkkiä jokapäiväisiä pikkusääntöjä, jotka hän muisti ulkoa! Kun hän ei mitenkään nyt voinut muistaa erästä toista kirjaa, jota nyt juuri tätä yötä odottaessa olisi paljon enemmän tarvinnut! Se oli se kirja, jota Vasili oli muinoin hänelle lukenut, mutta hän ei silloin ollut ymmärtänyt kuunnella. Yksi lause vaan oli sattumalta tarttunut hänen muistiinsa. Se oli jotenkin näin: »Ei mikään ole epäterveellisempää kuin kristillinen sääli. Tässä olla lääkärinä, tässä olla heltymätön, tässä käyttää veistä—se on meidän tehtävämme, me olemme siten filosoofeja!»—Sitä kirjaa hän nyt olisi tarvinnut, niin kipeästi, niin tuskaisesti tarvinnut! Se kirja oli tämmöisiä hetkiä varten! Eikö se ollut jotain semmoista kuin Nitsh … Nitsh… Mahdotonta muistaa … mahdotonta siis myös pyytää keltään. Ja sääli raateli mielin määrin hänen sydäntänsä. Jo oli hän kuulevinaan tautivuoteella makaavien ihmisten avuttomia hätähuutoja, kun ensimäiset pommit putosivat räjähtäen kivimuureja vastaan… Jo oli hän näkevinään, miten hädissään katuja pitkin juoksevat äidit hakevat lapsiaan, miten palavien rakennusten yläkerroksista ihmiset heittäytyvät alas murhaavia raudansirpaleita purkavien pommien keskelle!
Yö teki armotta tuloansa. Vihreän kelmeällä taivaalla, puiden välissä, näkyi ikkunasta jo kimalteleva tähti…
Sen nähtyänsä kapteeni muisti jonkun hämärän tunteen taistelustaan tähtien kanssa: »Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?» Jolloin hän oli lyönyt rintaansa kumahtavan iskun, vannoen voittavansa, kun myrsky uudestaan mylvähtää! Se isku oli niinkuin sinettinä siihen, ettei hän päätöksestään peräänny. Mutta nyt sanoivat tähdet: Odota, meitä tulee kohta paljon enemmän!
Kuiskatako Kertulle: lähde lasten kanssa heti kaupungista?
Ei. Se olisi kurja teko. Olla heltymätön, käyttää veistä tätä synnyinkaupunkia vastaan—siihen kuului jättää myös Kerttu pommien reveltäväksi—kuului ehdottomasti, luonnon välttämättömyydellä! Sen sanoi järki, ja sen ymmärtämiseen hän ei tarvinnut mitään kirjaa. Ainoa mihin hänellä oli oikeus, oli jättää Kertulle hyvästi…
Ja kapteeni nähtiin tulevan majastansa ja ajavan kaupungille.
Hän ei ajaessaan enää mitään välittänyt siitä mitä kaupungissa tehtiin, tapeltiinko siellä vai oltiin siivolla. Kaikki oli päätetty.
Nukkuukohan Kerttu jo, vai palavatko lamput huoneissa niinkuin aina ennen hänen poissa ollessansa. Tietysti se valvoo, ehkä uneksien suuren vapaudenpäivän koitosta. Mutta ennenkuin aamu valkenee, on pommi musertava sinun kotosi seinät ja sen sirpaleet repelevät sinun viattoman ruumiisi ja lapset vuoteihinsä tappaa.
Niinkuin hän oli arvannut, paloi Kertulla kaikissa ikkunoissa valot.
Kerttu juoksi kapteenin kaulaan, onnellisena saadessaan näin odottamatta nähdä häntä.