Ja hän otti pojan vaatteet ja saappaat hyllyltä ja nakkeli yksitellen permannolle ja meni itkien pois.
Tasan kuukauden kuluttua tästä merkillisestä päivästä he kulkivat molemmat jälekkäin ajuri Henriksonille päin, äiti edellä, silmät mielenliikutuksesta turpeina, juhlaliina päässä ja juhlallinen päätös kasvoilla. Pojalla oli jalassa kömpelösti kolisevat saappaat, vähän liian pitkät housut ja täys'ikäisen lainalakki päässä. Paljaskinttuiset katutoverit osottelivat ihmetellen häntä sormellaan. Mutta hän ei kääntänyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle, ja ainoastaan silmillään seurasi heidän kadehtivaa ihmettelyään.
Henrikson oli myös valmistanut poikansa kouluun vietäviksi, kaikki kolme. He seisoivat saappaat jalassa portilla ja odotellen katsoivat kadunkulmaan päin. Ja kun näkivät Kustaavan tulevan kaukaa poikansa kanssa, sanoivat toisillensa: tuolla tulee kapteeni. Ja juoksivat sanomaan isällensä, joka oli huoneessansa, piha-ikkunassa istuen.
Silloin Frans työnsi jalallansa oven auki sisempään huoneeseen ja huusi sinne:
—Vaari hoi, Kustaava tulee pojan kanssa!
Sillä siellä sisemmässä huoneessa asui vanha äijä, jota lapset sanoivat vaariksi ja Franssin olisi pitänyt sanoa isäksi, mutta sanoi vaariksi, ja piti ikäänkuin piilossa ihmisiltä, koska äijä oli aikoinaan ollut murhapoltosta vankina Siperiassa ja sieltä karannut. Merkillinen äijä senkin puolesta, ettei se osannut puhua muusta kuin menneistä ajoista ja taitamattomuudessaan rupesi aina kertomaan karkuretkistänsä, olipa sitten kuulijana ollut vaikka polisimestari itse. Senkin tähden eikä ainoastaan häpeän vuoksi hän oli ihmisiltä salattava.
Franssin huutoon vaari käänsi makuultaan päätänsä, katsoi hetken eteensä ja alkoi sitten:
—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen palasin…
Frans huusi keskeyttäen:
—Kustaava tuo poikansa kouluun!