Kolmannen patterin kohdalla oli varusväen huomio nähtävästi niin kokonaan länteen ja pohjoiseen päin kääntyneenä, että Hinkki souti ohi aivan alitse, ja vasta kun hän oli jo puolitiessä salmea, joka erottaa Santahaminan Kuninkaansaaresta, huomasivat he sieltä hänen aikeensa ja alkoivat ampua. Hinkki veteli kuin viimeistä päivää. Kaksi kuulaa meni veneenlaitain läpi, yksi osui kokkaan juuri silloinkuin Hinkki oli parhaiksi hypännyt rannalle.
Hän oli jyrkän kallioseinän edessä, joka rantatöyräänä kohosi korkeuteen ja muuttui siellä viheriäksi patterin penkereeksi. Monta kertaa oli Hinkki ennen poikana meren saarissa soudellessaan nähnyt kuinka taitavasti ryssät nousivat ja laskeutuivat tämmöisiä kallioseiniä myöten, ja hän oli aina ajatellut, että niillä täytyi olla sitä varten merkityt paikkansa ja tekopolkunsa. Nyt hän istuen suojassa irtiporatun kivilohkareen takana koetti sellaista paikkaa keksiä, itätaivaan valettua niinpaljon että vielä näkymätön auringonkerä jo säteili. Samassa Hinkki jo viskautui kuin nuoli pitkin rantaa, ja kohta hän näkyi Santahaminaan oravana nousevan Kuninkaansaaren rantatöyrästä ylös. Tshik-tshak-tshuk panivat Hinkin korvaan kiviseinää vasten mäiskähtelevät kuulat, ja juuri niinkuin hänen ampumansa revolverin kuula oli Franssin kivimuuriin räiskäyttänyt loven, niin räiskäyttelivät nämäkin kalliosta palasia irti.
Aivan eheänä Hinkki pääsi suojustörmän korkeimmalle harjalle ja heittäytyi pitkäkseen sen suojanpuoleiselle vietteelle.
—Strastu!—sanoi hän nokiselkäiselle ja öljyyntyneelle sotamiehelle, joka paitahihasillaan puhdisteli järeän tykin sisustaa ja esiinpompahtaneen Hinkin nähtyään oli hämmästyksestä lentää selälleen.
Molemmilta puolilta juoksi nyt sotamiehiä pajunetin kärjet leimuavina paikalle. He eivät olleet ampuneet tulokasta ainoastaan senvuoksi, että näkivät vihollisen häntä ampuvan. Mutta nyt tiukasti vaativat tietoa mikä mies hän oli, ja Hinkki näki, että heidän pajunettinsa olivat hiotut.
Viimeisellä hetkellä Hinkki muisti jotakin, ja rauhallisena, aivankuin olisi heille ruvennut rahaa antamaan, veti esiin kapteenin kukkaron, kaivoi sieltä nimikortin ja viskasi heille alas. Sotamiehet lukivat, päät yhdessä, ja jälleen hajoten rupesivat sanomaan:
—Snaem, snaem! (Se on: kyllä tunnemme.)
Heidän kasvonsa loistivat ja he olisivat varmaan syleilleet Hinkkiä, jos hän vaan olisi ollut alhaalla. Mutta nyt ylettyivät mielisuosionsa osotukseksi ainoastaan hänen saappaitansa taputtamaan.
Niin lähellä näitä Viaporin linnotuksia oli Hinkki parhaan ikänsä elänyt, eikä vielä ikinä aavistanut, että täällä tämmöistä on! Jos päätänsä suojusvallin yli kurkotti, näkyi aava meri, alkaen syvyydestä, jossa laineet korkeudesta katsottuina näyttivät pieniltä leikkilaineilta, ja päättyen siintävään taivaanrantaan. Jos taas kääntyi maalle päin katsomaan, niin oikein sydänalaa hiipasi se mahtava linnoituksen komento, kun kukkulalta kukkulalle ja saaresta saareen jatkuivat patteriketjut, milloin vihreitä rintojansa levitellen, milloin paljastaen sisäpuoliset linnotustantereet hautoineen ja pengerryksineen, tykkirivien välkähdellessä ylimpänä, nousevan päivän säteissä. Pieneksi ja melkeinpä olemattomaksi meni koko Helsinki siellä lahtien pohjassa—tämän mahtavuuden rinnalla.
Ei ainoatakaan laukausta kuulunut mistään. Yön veristen ja tuimain ottelujen perästä varmaan lepäsivät sekä täällä että siellä, raskimatta kummaltakaan puolelta antaa ensi merkkiä uuden taistelun alkamiseen. Päivä oli jo jättänyt merenpinnan, mutta yhä uskalsivat vahdit kävellä patterien harjoilla.