Tykkimies selitti Hinkille, että kun tästälähin Santahaminasta ensimäinen kivärinlaukaus kuuluu, alkaa Kuninkaansaarella tykistö paukkua. Tykinsuut olivat kaikki käännettyinä Santahaminaan päin.
—Entäs Santahaminan tykit?—kysyi Hinkki.
Tykkimies sanoi siellä kyllä olevan tykkejä, mutta väki oli jalkaväkeä, joista ei yksikään osannut niitä käyttää. Kaikki tykkimiehet olivat kapinallisia.
Nyt alkoi Hinkki kauheasti kiroilla itseksensä, sillä olisipa hän tuon asian ennen tiennyt, niin kyllä olisi ymmärtänyt soutaa kivärinkantamata kauempana rannasta ja viinat olisivat säilyneet. Mutta mennyt mikä mennyt!
Näitä tykkimiehen kanssa jutellessaan Hinkki samassa näki suuren miesjoukon tulevan taajassa parvessa pitkin linnotuksen leveää tietä, joka kävi lännestä käsin laaksoa myöten halki saaren. Ja hän näki kohta, että se oli suomalaisten joukko.
Ihmeissään juoksivat tykkimiehet kokoon tätä kummaa katsomaan, kun tuntematon sivilipukuinen sotajoukko lähestyi, kivärit olalla.
Kun Hinkki sanoi niiden olevan suomalaista apuväkeä, tulivat sotamiehet hurjan iloisiksi, ja lakkejansa ilmaan viskellen rupesivat hurraamaan.
Suomalaiset vastasivat tieltä, hekin hurraten ja lakkejansa heilutellen. Heidän edellänsä kulki venäläinen luutnantti, paljastettu miekka kädessä. Kuninkaansaaren kapinallisten johtaja.
Kun joukko saapui tienkäänteeseen saaren itäiselle puolelle, noustaksensa siitä eteläisille rantapattereille, joilta ryssät heille hurraata huusivat, alkoi Santahaminasta käsin kova kivärinpauke.
Nuori luutnantti näkyi silloin ottavan pari askelta eteenpäin, ja, juuri niinkuin Hinkki oli nähnyt niiden paraatissa tekevän, kääntyi miekkaa huiskuttaen ja jotain huutaen miehiin päin, jotka kohta hajosivat ja alkoivat juosta pitkää rinnettä ylöspäin.