Suuri rätinä kävi ilmassa, joista äänistä Hinkki saattoi hyvin tuntea jo Afrikan sodassa oppimansa kuularuiskut, kranaatit, pommit ja shrapnellit erilaisine mylvinöineen, vihellyksineen ja paukahduksineen.
Ainoastaan kolme miestä jäi sille leveälle santatielle, yksi liikkumattomaksi, yksi polvilleen ryömimään ja yksi paikalleen kieppumaan niinkuin ankerias veneen pohjaan. Kaikki muut nousivat juosten pattereille.
Tullessaan miehet nauroivat kaikki ja huusivat toisilleen sukkeluuksia, mutta ei kaikkien sentään onnistunut salata kalvenneiden suupielien noloa jäykistystä ja suurenneiden silmämustuaisten säikkynyttä viikunaa tämän odottamattoman tervehdyksen johdosta.
Ojennetuin käsin ja hurraten juoksivat ryssät heitä vastaan. Ja suomalaiset ja venäläiset rupesivat syleilemään ja suutelemaan toisiansa, upseeri mukana, niinkuin veli veljein joukossa…
Hinkki istui ylempänä, suojusvalliin selkäänsä nojaten, polvet notkistettuina leuvan alle, kädet säärien ympärillä. Tavatonta oli tämä näky Hinkistä. Niin pitkälle kuin hän ikäänsä muisti, oli ryssien ja suomalaisten välillä aina ollut kopeilemista ja pilkkaa, vihaa ja tappelua. Myös muisti Hinkki vielä kouluajoilta historiaa, ja tiesi missä monissa vaiheissa tämä Ehrensvärdin linnotus oli aikojen kuluessa ollut. Mutta että sen korkeimmalla ja vahvimmalla patterilla kerran maailmassa venäläiset ja suomalaiset sotamiehet syleilisivät toisiansa, sitä eivät nämä kivet ja kalliot olisi toki koskaan voineet uneksia… Ja siinä oli Hinkistä taas jotain sitä samaa uutta, joka ihmeellisesti hänen sisuksiansa kaivellen tahtoi aina todistaa hänelle, että hän oli jotenkin jäänyt ajassa jäljelle eikä ollutkaan enää kaiken kärjessä.
Ilmat vavahtavat … tanner tärähtää … taivaita halkaiseva pamahdus … toinen … kolmas…
Kuninkaansaaren tykistö vastaa Santahaminan tervehdykseen. Päivän taistelu on alkanut.
Upseeri puhuu jotakin miehille, ja paljastaa päänsä. Kaikki miehet paljastavat päänsä, niin ryssät kuin suomalaisetkin. Upseeri nostaa kätensä ja antaa merkin, ja silloin kajahtaa marseljeesin tuttu sävel satojen miesten suusta. Toiset laulavat venäjäksi, toiset suomeksi.
Hinkinkin täytyi nousta seisaalleen ja paljastaa päänsä. Mutta hän piti sentään lakkia nenän ja suun edessä, koska ei voinut olla vähän häpeemättä sitä nousemistaan.
Ihmetellyt oli Hinkki aina, kuinka miehet voivat niin peräti toisiksi muuttua heti kun saavat jonkun uskon, mutta nyt hän tunsi monta näistä miehistä eikä ollut sentään vielä milloinkaan ennen nähnyt missään kirkossa eikä liioin mustatukan kuulijain joukossa miesten silmissä semmoista hartautta ja uskon loistetta, kuin noiden nyt siinä veisatessa kaulatuksin ryssäin kanssa. Aivan paloivat niiden silmät kuin olisivat pyhien enkelien vaellusta taivaan pilvissä todistaneet.