Hinkki viittasi kädellään Kuninkaansaaren patterien ulkolinjaa, ja sanoi:
—Mitäs ne tuolla tekevät? Ne kääntävät tykkejänsä merelle päin, eikä siellä nyt enää ketään naurata. Mene sinäkin vaan aliupseeris luo, ettei suutu.
Nuorukainen meni nopeasti pois.
Hinkki alkoi taas puhdistaa kanuunaa, hyräillen valssiansa: Kolmasti, neljästi…
Ei ainoatakaan laukausta kuulunut. Kuolon hiljaisuus kaikkialla, linnotuksessa, saarilla, merellä… Toisilta pattereilta asti saattaa erottaa miesten tavallista puhetta. Suuret kalalokitkin uskaltavat vähitellen saapua takasin pesäkariensa ympärille kaartamaan ja alkavat huudoillansa täyttää ilman. Meri on rasvatyyni.
Hinkki katselee ahnain silmin saaren kupeella kelluvan jättiläislaivan hohtavia panssarikylkiä, valkoisia piipputorneja, mastotaklinkia, ampuma-aukkojen rivejä.
Hänen siinä katsellessa samassa tuprahtaa valkonen savupilvi keskiaukon kidasta ja yhdellä kertaa välähtää terävän kirkas liekki sen pilven halki. Näkyy valkopilven hiljainen kohoaminen ja sen viaton kuvastuminen pitkänä viiruna tyynen meren kalvoon. Tuprahtaa vierimmäisistä kidoista liekkinä leimahtaen toinen ja kolmas pyöreäreunainen valkopilvi. Ja samassa jo kuuluu kanunankuulan ulina menevän Aleksanterinsaaren yli linnotuksen pohjoissaarille. Toinen ja kolmas menee Kuninkaansaaren yli, kolmen kumean pamahduksen seuratessa toisiaan. Taas hiljaisuus. Lokit lentävät äänettöminä hajalle.
Hinkin tykkiä tarkastava aliupseeri, tahtoen rohkaista, sanoo naurahtaen ja päätänsä hyväntahtoisesti nyykäyttäen, että se oli vaan koelaukauksia. Juu, juu, myöntelee Hinkki, vaikka selvästi näkee, että aliupseerin naurahduksesta ei tullut mitään. Aliupseeri rupesi nyt selittämään, miksi sotalaivat eivät voi olla ampumatta näitä »koelaukauksia». Jos ne olisivat ampumatta, sanoi hän, niin asiasta tulisi kysymys sotaoikeudessa, jolleivät vallankumoukselliset pääsisikään voitolle. Mutta laivat eivät tahdo antaa vielä mitään todistuksia kapinallisuudestaan, ennenkuin jotain tapahtuu, jota ne odottavat, ja sentähden niiden täytyy ampua. Juu, juu, pani Hinkki. Mutta vaikka Hinkki olisi kuinkakin vakuuttanut ymmärtävänsä ja täydellisesti uskovansa aliupseerin selityksiä, katsoi tämä välttämättömäksi yhä uudestaan selitellä ja uusia perusteita löytää, mikä saattoi asian yhä enemmän epäilyttäväksi Hinkin silmissä, ja hän teki lujasti työtä kanunain tähtäinten suuntaamiseksi merelle, niinkuin näki kaikkialla pattereilla tehtävän.—Ne odottavat, sanoi aliupseeri, näes, täytyy odottaa, täytyy saada ensin tietää tuleeko siitä vallankumouksesta mitään. Juu, juu, sanoi Hinkki, vaikka ei ollenkaan ymmärtänyt miksi asia olisi voinut odottamisesta muuttua. Näithän itse, sanoi taas tykkimies, että ne ampuivat ylitse. Juu, juu, myönsi Hinkki, ja kysyi nyt vuorostaan tykkimieheltä, mitä oli tuleva sitten, jos kapinalliset voittaisivat. Tasavalta ja presidentti, niinkuin Amerikassa, sanoi tykkimies,—ja Suomikin saa silloin olla vapaa valtio. Saa niin, sanoi Hinkki, hikeä otsaltansa pyyhkien.
Kuitenkin täytyi Hinkinkin lopulta itsekseen myöntää, että laivat todellakin ikäänkuin jotakin odottivat. Sillä koko sinä päivänä eivät ampuneet Kuninkaansaarelle yhtään laukausta, jota ei olisi voinut selittää koelaukaukseksi. Kaikki laukaukset olivat tähdätyt linnotuksen kaupunginpuoleisiin saariin.
Tuli uusi yö, ja miehet menivät makuulle illastamatta, sillä eväät olivat loppuneet kapinallisilta, ja yhteys kaupungin kanssa kokonaan katkennut. Hinkki ja venäläiset eivät olleet koko päivänä syöneet. Miehet käskettiin yöpymään valleille, osaksi senvuoksi, että kasarmit olivat Santahaminasta tulevan alituisen kivääritulen alaisina, osaksi taas—kuten toiset väittivät—laivastosta uhkaavan pommituksen vuoksi.