Aliupseerin tultua takasin patterille Hinkki kysyi muista suomalaisista. Aliupseeri sanoi: Urhoollisesti taistelevat, kelpomiehiä jokainen,—ja rupesi vielä Hinkin mieliksi sanomaan jotakin, että heistä pitäisi tehdä kenraaleja, mutta juuri silloin kranaatin sirpale lensi edestä miehen kaulaan, ja hän kaatui selälleen, niin että pää joutui juuri penkereen reunalle ja retkahtaen irti ruumiista jäi ainoastaan niskalihoilla roikkumaan verisestä kaulasta.
Hinkki teki parastaan voidakseen hoitaa kaatuneen sotaystävänsä kanunoita. Hän taisteli siihen asti kuin näki useimmat patterit jo jätetyiksi ja niiden kanunat vaijenneiksi. Vielä sittenkin hän olisi, kapteenin hukkaan menevää asiata ajatellen, pysynyt patterillaan, mutta tapahtui niin, että linnotuksen ruutikellarit räjähtivät, ja Hinkki lensi monta syltää asemaltaan tykin vierestä. Semmoista pamausta ei Hinkki vielä eläessään ollut kuullut, ei Afrikassa eikä missään muussa maanosassa, missä oli elinaikanansa vaeltanut. Siinäkö lennossa vai hyvän aikaa tiedottomana maatessaan räjähtävien pommien keskellä Hinkki oli saanut kaksi haavaa, ei hän itse voinut herättyään päättää. Ensin hän ei huomannut muuta kuin sen haavan, joka oli tullut ohimoon ja tahrannut kaikki kasvot vereen. Hän pyyhki kasvonsa kaikkein puhtaimmilla paikoilla, mitä takkinsa liepeistä löysi. Mutta takkia aikoessaan vetää jälleen ylleen hän vasta huomasi kaiken paitansakin olevan siekaleina ja veressä, ja tunnusteltuaan tuli siihen päätökseen, että kranaatinsirpale oli repinyt vasemmalta puolen hänen vatsansa auki.
Ampuivatko ne enää vai eivät, sitä ei Hinkki voinut kuulla, sillä hänen korvansa olivat lukossa, niinkuin hänellä kuuloa ei enää olisi ollutkaan.
Noustuansa ja huomattuaan voivansa hyvin pysyä pystyssä ja astua Hinkki palasi tykkinsä luo ja kapusi siitä vallille.
Heti hän näki, että asia oli menetetty.
Ei ammuttu missään. Laivastokin oli savuista selkeänä. Hävitys Kuninkaansaarella näytti täydelliseltä. Haavottuneita ja kuolleita kuljetettiin pitkissä jonoissa lasaretteihin. Punasen kapinalipun viereen olivat nostaneet valkosen lipun.
Nyt olisi kai Hinkinkin pitänyt mennä lasarettiin mahahaavaansa sidottamaan, josta tuntui niinkuin suolet roikkuvan, mutta hän laski niin, että jos hän sinne menee, niin hän joutuu varmasti vangiksi. Ryssä antaa Suomen herroille raastupaan, ja Suomen herrat tuomitsevat Söörnääsiin, eikä kun Kakolaan Turkuun.
Tästä selville päästyänsä Hinkki levitti takkinsa hihat ja sitoi ne lujaksi vyöksi mahansa ympärille, niin että muu takki tuli pariin kertaan taitettuna pinkaksi kääreeksi haavan päälle.
Sen tehtyänsä hän laskeutui vallin merenpuoleiselle vietteelle ja samaa kallioseinää myöten, kuin oli tullut, kapusi alas rantaan. Hiukan oli häntä keskikalliolla vain pyörryttänyt. Nuorukainen oli arvatenkin päässyt pakenemaan, sillä venettä ei näkynyt missään. Mutta ei Hinkki sitä odottanutkaan. Hän riisui saappaansa, katseli niitä vähän aikaa punniten kannattaako niitä viedä mukaansa. Pani ne sitten selkänsä taakse takista tehdyn vyön alle. Tässä rupesi häntä toisen kerran pyörryttämään niin huimaavasti, että täytyi vähän aikaa istua kivellä. Sama kivi, joka oli häntä tullessa Santahaminan kuulilta suojannut. Mutta Hinkki ajatteli, että pyörrytys menee ohi, jahka hän menee veteen. Ja kohta kun huimaus hellitti, hän astui vyötäryksiä myöten mereen ja tasaisesti heittäytyi uimaan salmen yli Santahaminaa kohden.
Sillä Hinkki ei voinut kärsiä ajatusta että hän vankeuteen tulisi.