Jo puoli matkassa salmea Hinkki katsoi välttämättömäksi temmata saappaat irti selän takaa ja antaa mennä. Mutta vyön solmu tällöin aukeni ja takki solui vyötäisiltä ja jäi sekin. Melkein oli Hinkki siihen tyytyväinen, sillä sekin kevensi ihmeellisesti väsyttävää uintia.
Vähissä voimin hän pääsi Santahaminan rantaan. Siihen kohti oli meri ajanut hienoa hiekkaa, joka oli päivän paisteessa kuumennut. Hinkki ryömi hiekalle ja katsahti ympärinsä pitkin rantoja. Santahamina oli kuin kuollut. Ei ainoatakaan sotamiestä näkynyt missään, joten pako tätä tietä näytti olevan paras kaikista mahdollisuuksista. Hymähtäen Hinkki vaipui lämpimälle hiekalle, siinä levähtääkseen ja antaakseen vaatteittensa kuivaa. Raukasi niin, ettei hän muuta olisi jaksanutkaan. Ja pyörtyi tainnuksiin.
Liikkumattomana kuin kivi nukkui Hinkki iltaan asti.
Yöksi rupesi merivesi tekemään nousemista.
Ja vaikka pienet yölaineet jo hipivät Hinkin jalkoja polvia myöten, ei
Hinkki herännyt.
Tähdet jo syttyvät. Ei Hinkki herää.
Pikkulaineet nousivat jo rintaan asti. Ei Hinkki herää.
Nyt jo huuhtelevat hänen poskiansa, hienosti lipien ja pesten ruudista nokeentuneita ja vereen tahraantuneita kasvoja. Pesevät … pesevät…
Ei Hinkki herää.
Nyt menee meren maininki jo yli pään, ja Hinkin ruumis alkaa hiljaa kellua, niinkuin kätkyessä, kunnes vesi vetää sen syvemmäksi, vielä syvemmäksi, vielä syvemmäksi, ja se vihdoin painuu näkymättömäksi meren pimeään nieluun.