9.
Kun kapteenia ei kahteen päivään eikä yöhön näkynyt kotona, siitä kuin hän viimeiksi niin kummallisesti käyttäytyen siellä keskiyön aikaan pistäytyi, ja kun kammottavia huhuja Viaporin kohtalosta oli jo alkanut kaupungilla liikkua, läksi Kerttu häntä hakemaan.
Punasen kaartin kaikki leiripaikat hän tietysti ensin juoksi. Mutta kaarti näytti olevan hajonnut viimeistä miestä myöten.
Sitten hän kävi työväentalot ja kansliat. Täällä hän ensi kerran huomasi kuinka nurjamielisiksi ihmiset olivat äkkiä käyneet kapteenille. Käytävässä hän kuuli jonkun sanovan, että kapteeni oli nähty tulevan työväentalolta, mutta kadulla oleva kansa oli tahtonut ottaa hänet kiinni ja revellä palasiksi, huutaen: nyt menee meiltä äänestysoikeus ja yksikamari!
Kadullakin ihmiset osottelivat Kerttua. Useat vallassäätyiset eivät olleet tuntevinaan, ja käänsivät päänsä pois, kun tulivat vastaan.
Katajanokalle vallankumouksellisten pääkortteeriin tultuansa ei Kerttu siellä tavannut yhtäkään elävätä sielua. Ovet olivat selko selällänsä. Pöytien ja tuolien päällä näkyi sekasin sotamiesten pukuja, upseerintakkeja, sivilivaatteita, lakkeja, revolvereja, patrunakoteloita, kivärejä, pulloja, tupakkia,—kaikki äärettömässä sekasotkussa. Minne ne olivat kaikki hajonneet, ei Kerttu ymmärtänyt aavistaa. Ei jälkeäkään missään niistä ihmisistä.
Kaikki paikat käytyänsä ei Kertun auttanut muu kuin käydä uudestaan samat paikat. Vihdoin hän tapasi muutamia punasen kaartin miehiä, jotka kertoivat nähneensä viime yönä kapteenin. Hän oli vienyt neljä miestä mukanansa kaupungintakaiselle vuorelle, jossa heidän oli pitänyt sytyttämän olkiriuku palamaan. Mutta juuri kun miehet olivat sen alhaalta sytyttäneet, oli kapteeni rynnistänyt patsaan juurelle vyörytetyn kiven syrjään, jolloin riuku oli, kahdesta kohden taittuen, kaatunut. Sen jälkeen ei kukaan ollut kapteenia enää nähnyt.
Onkohan se raukka järkensä kadottanut?—ajatteli Kerttu, sydän kurkussa.
Vallankumouksellisten pääkortteeriin uudestaan tultuansa hän ei enää päässytkään sisälle. Ovet oli pantu lukkoon ja kaksi suomalaista kaupungin poliisia ja kolme venäläistä santarmia seisoi ovella vahtia pitämässä.
Kerttu päätti nyt juosta välillä kotona kysymässä oliko kapteenia sillä aikaa siellä näkynyt.