Kun Kerttu oli mennyt Katajanokan sillan yli, ja päävahdin ohi päästyänsä rupesi laskeutumaan eteläsatamaan, näki hän sotakulkueen tulevan Elisabetintorin rannasta. Hän seisahtui väenpaljouden tähden keisaripalatsin kulmaan odottamaan saattueen ohikulkemista.
Ensin kulki kolme sotamiestä rinnakkain, keskimäisellä rumpu edessä ja palikat käsissä. Sitten kulki joukko santarmeja ja sotamiehiä pyssyt olalla. Sitten kolme upseeria paljastetuin miekoin kummallakin puolen sitä sivilihenkilöä, joka kulki niiden keskellä. Sitten taas sotamiehiä, ja viimeiksi kasakat.
Kun saattue matkallaan päävahtiin tuli Kertun kohdalle, ymmärsi Kerttu,
että se sivilihenkilö oli Viaporista tuotu vanki. Ja samassa
Kerttu jo kauhistuen tunsi Ihastuksen, kapinallisten johtajan
Aleksanterinsaarella.
Ihastus kulkee hitaassa tahdissa, niinkuin sotamiehetkin. Hän katselee maahan. Kasvot ilmaisevat kalpeaa väsymystä. Poskilihat ovat vähän koholla, silmäkulmat haluttomasti rypyssä, ikäänkuin häntä vaivaisi katukivien kuuma auringonheijastus.
—Mitähän sille tullee?—kuuli Kerttu jonkun yleisöstä sanovan. Toinen vastasi siihen:
—Ammutaan parin viikon perästä.
Kertun sydän jäähtyi. Ja kuinka nuo sotamiehet—nehän olivat samoja, joita Kerttu oli monta kertaa nähnyt vallankumouksellisten työväen kokouksissa—kuinka ne nyt saattoivat kuolemaan sitä, joka tahtoi tehdä heidät vapaiksi? Eivätkö ne olisi voineet kääntyä ja sanoa: emme tahdo! Sillä ne olivat—ne olivat samoja! Varmaan eivät tiedä milloin kääntyä ja pelkäävät, ettei kaikki sano yhtaikaa … tai sitten pelkäävät kasakoita, jotka ratsastavat takana. Eivät käänny … kulkevat … kulkevat… Ai, ai, ei Kerttu tiedä kenenä olisi tukalampi olla, noinako sotamiehinä vai Ihastuksena.
Päävahdin kello kilahtaa. Vahtimiehet tulevat kaksittain ulos, kivärit käsissä. Kaksoisovet jää auki.
Rumpu pärisee.
Upseerit menevät Ihastuksen kanssa päävahdin ovista sisälle. Vahtimiehet menevät kaksittain jälestä. Ovet sulkeutuvat. Kasakat ratsastavat pois.