Lapset olivat jo kauan aikaa tahtoneet jotain sanoa, ja kun vihdoin saivat suunvuoron, ilmottivat hakeneensa isää merikallioilta, joita sanotaan myös Kaartinkallioiksi, ja nähneensä siellä isän kävelemässä edestakasin, mutta isä oli sormea heristäen sanonut heille: menkää joutuin kotio!
Merikallioista tuskin puoli sanaa kuultuansa Kerttu jo lensi jälleen ulos. Kuinka hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi, vaikka kapteeni oli toistakymmentä vuotta aina ollut niillä merikallioilla, milloin ei ollut kotona tai jossain tarkkaan ilmotetussa muussa paikassa!
Aivan oikein. Ensin näkyy vaan musta pilkku taivasta vasten. Sitten erottuu ilmeisesti kapteenin tutut piirteet. Katselee Viaporiin päin. Kävelee nopeasti edestakaisin. Taas seisahtuu, taas katselee.
Kerttu oli hurjasta juoksusta, monista harhaanastumisista ja kompastuksista näillä kallioilla niin hengästynyt, että hänen täytyi istua levähtämään ollessaan jo aivan lähellä kapteenia. Sanaakaan hän ei saanut hengästyksen tähden suustansa.
Kapteeni näytti hänestä ensi katsaukselta melkein mielipuolelta, niin tuhkan harmaa se oli kasvoiltansa ja puhui itseksensä, milloin pysähtyen, milloin nopeasti siirtyen toiseen paikkaan. Mutta kun Kerttu tuli lähelle, ei kapteenin kasvoissa näkynyt mitään muuta erinomaista kuin tavattomasti suurenneet silmien mustuaiset. Kerttu kävi kohta tarmokkaasti kapteenin käteen ja rupesi vetämään pois sanoen, että polisit olivat tulossa.
—Mitä pahaa olen minä tehnyt, että minua vangittaisiin?—sanoi kapteeni ajatuksistaan reväistyn ihmettelevällä ilmeellä. Ja Kerttu tunsi, että helpompi olisi ollut saada liikkeelle sellaista satamapollaria, johon siirtolaislaivat viskaavat köysisilmukkansa, kuin kapteenia hievautetuksi siltä paikalta missä hän seisoi.
—Enkö minä lakkoviikolla pelastanut tätä kaupunkia verilöylystä omien kansalaisten kesken? Enkö minä nyt ole pelastanut tätä kaupunkia pommituksesta, joka olisi sen maan tasalle tuhonnut? Miksi he siis minua vangitsisivat? Johan sinä olet järjiltäsi, Kerttu!
Kerttu tiesi, että kun kapteeni rupeaa jotakin ajatuksenjuoksua puheessa selvittämään, on paras antaa hänen rauhassa sanoa sanottavansa. Kerttu sentähden päätti antaa sen puhua korkeintaan 5 minuuttia, jonka jälkeen aikoi ryhtyä viimeiseen keinoon, sillä jokainen hetki oli tärkeä.
—Ei, Kerttu! Olkoon Kertulla oikein: ei saa tappaa. Olkoon ettei saa, kun ei kerta voikaan. Mutta sitten ei saa myöskään totella. Hyvä on: nyt en aijo enää totella ketään, ei jumalia, ei piruja, ei hallitusta, ei vallankumouksellisia, ei Vasilia, ei Natalia Feodorovnaa, ei tovereja, ei ystäviä, ei vihollisia, eikä Kerttuakaan, kuuleeko Kerttu? Ei Kerttuakaan, ei ikinä!
Kapteeni oli ilmeisesti saada raivokohtauksensa.