Mutta Kerttu ehti ennen. Viisi minuuttia oli kulunut.
Hän heittäytyi suulleen maahan, pani kasvonsa käsivarsien päälle ja alkoi päätänsä heilutellen ääneensä itkeä, surkeasti voivotellen lasten ja hänen omaa kohtaloansa, kun nyt jo ihmiset melkein sylkevät heitä,—ja paljon muuta semmoista sanoi, mitä vaan saattoi kiireessä keksiä. Sillä kun on ihmishengestä kysymys, ei voi mitään keinoja olla käyttämättä, jotka pelastusta lupaavat. Ei Kertun tarvinnut suoraan teeskennellä; hän antoi vaan valtaa tuskan raatelemalle sydämmellensä, ja niin syntyi sellainen raju itku kuin nyt oli välttämätön.
Ja niinkuin Kerttu oli arvannut, ei kapteeni nytkään voinut itkua nähdä, ja Kerttu jo tunsi kuinka se koputtaa häntä selkään:
—No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, nouse istumaan!
Kerttu nousi istumaan, ja valtoinansa nyyhkyttäen sanoi:
—Jos minä sinua johonkin pahaan käskisin, niin tietysti et tarvitsisikaan totella…
—Mitä siis vaadit minulta?
—Ei muuta kuin että tulet kotiin. Sano rehellisesti, onko siinä mitään pahaa, että joku ihminen menee kotiin? Sano!
Kapteeni räpytteli vähän aikaa silmiänsä ja sanoi sitten:
—Ei.