—Mene, istu kuskipukille.
Mutta Kustaava oli sillä aika Loviisan kanssa laittanut mankelikoriin kapteenin päähineen, päällys- ja alusvaatteita. Ja kun kapteeni oli kuskipukille istunut, sovitti Kustaava korin hänen jalkoihinsa.
Silloin tuli Frans keppi kädessä ulos, istui rattaille, ja niin kapteeni ajoi kädet ojona kauniisti kaartaen portista kadulle.
Ohi ajaessa hän vilkasi, päätään kääntämättä, yläkerran ikkunoihin: siellä näkyi vaan joukko huiskuvia liinoja, ja viimeisessä ikkunassa Kerttu, joka silmät ilonitkusta punaisina suuteli käsiänsä ja heitteli niitä kapteenille.
—Aja hiljaa, kuului kapteenin selän takaa eno Franssin tyynesti laulava ääni.
Eno Frans istui jäykkänä ja liikkumattomana, keppi polvien välissä ja molemmat kädet kepinkoukun päällä, silmäluomet mahdollisimman alhaalla. Silloin tällöin hän kadun kulmauksissa kosketti kepillä kapteenin kylkeen, ilmaistakseen tälle minne oli käännyttävä.
Keskikaupungin keskisimpiä katuja mentiin.
Yhtämittaa Franssia tervehdittiin. Kapteeniin ei katsahtanut kukaan. Monet polisikonstaapelitkin tekivät Franssille kunniaa, sillä hän tunsi aina kaikki kaupungin suuret ja pienet virkailijat. Eteläesplanaatia ajettaissa itse polisimestari ajoi ohitse ja tervehti.
Pitkänsillan yli ajettaissa, jossa hevosen juoksuttaminen oli kielletty, kapteeni saattoi selvästi kuulla, että eno Frans kaiken aikaa itseksensä mymisee. Ja vaikka hän ei voinut erottaa sanoja, oli myminän äänenpaino sellainen, että ajatus ikäänkuin itsestänsä antautui: Hyvä oli polisikamarissa minua kolme tuntia vankina istuttaa; mutta onnenpyörä kääntyy, poikaseni! Miltäs tuntuu nyt itsesi ajurina kuskipukilla kekottaa, hä?
—Aja tulliportissa oikealle!