Ikävissään rupesi Kerttu kerran valittamaan, ettei tässä vieraassa maassa ole edes jumalanpalvelukseen tilaisuutta.—Kapteeni mörähti äreästi: Mitä on jumalanpalvelus? Tee mitä pitää, äläkä tottele ketään, se on jumalanpalvelus.
Tämä sana jäi Kertun mieleen.
Kapteenin äreys ja synkkämielisyys rupesi surkuttamaan Kerttua, ja kerran hän pani huivin päähänsä ja esiliinan eteensä mennäkseen vihdoin navettaan katsomaan mitä se siellä oikein tekee.
Kapteeni oli siivonnut navetan, ja istui lypsämässä.
Kerttu tuli oikein liikutetuksi. Katseli vähän aikaa entistä komeata upseeriansa, meni ja pani kätensä sen olalle, sanoen:
—Minä ja maailma olemme sinulle vääryyttä tehneet.
Kapteeni nousi äkisti ylös, rypisti ankarasti silmäkulmansa ja tiuskasi:
—Jos vääryyttä, niin istu lypsämään!
Mutta kapteenin hämmästys oli suuri, kun Kerttu, laitettuaan pääliinansa solmun leuvan alta niskan taakse, tuli ja otti häneltä kiulun ja istui lypsinpallille. Ensin se vähän säpsähti, kun lehmä häntäänsä huiskautti, mutta sitten nipisti tarmokkaasti hienot sormensa lehmän ruusunpunaisiin nänneihin. Eikä aikaakaan, niin jo kuului maidon ruiskahdus lakkisen kiulun laitaan, ensin vaan lyhyesti: pshiu,—pshiu, mutta sitten kohta jo paljon pitemmin: pshiiu, pshiiu, ja niin läksi maito herumaan, ja Kerttu ajatteli: Oikeinko todella on niin, että kaikki maito tulee maailmaan näin lypsämällä, ja hän kun ei ollut tähän asti sen pitemmälle ajatellut, kuin että maito tulee kotikadun kulmapuodista, josta palvelustyttö sitä aina nouti!
Punehtuneena nousi Kerttu lypsämästä, sittenkuin oli kapteenin neuvon mukaan vetänyt viimeiseen tippaan.