Ennen aamunkoittoa, yön hämärässä tuli pieni höyryalus jyskyttäen proomujen eteen, ja kun miehet olivat ensimäisestä proomusta sinne varpinpään ojentaneet, läksi se kohta silleen puskuttamaan lahden selälle.
Vaari kökötti viimeisessä proomussa. Ja niin häipyi pian hänen silmistänsä ikipäiviksi tämä kylä, ja linna vaipui pilven päältä aamusumuissa uinuvien rantametsikköjen taa.
Mutta aamun koitossa, kun sumuiset saaret ja terhenniemet kirkastuivat usvistansa, katseli vaari rantoja ympärinsä ja tunsi maat ja vedet, ja näki saaren, jonka rannassa lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten heidän haahtensa kuutamoisena yönä laineilla lepäsi, miesten mentyä kylälle ja yksinäisen haaksimiehen laulellessa tuutulaulua vakkasessa vivun päässä nukkuvalle lapselle.
Ja hän muisti nuoruutensa voimakkaan uhman, joka oli sammunut mitään polttamatta ja rynnistänyt mitään kaatamatta. Ja hän muisti Franssin ja muisti Rustaavan ja kapteenin ja Hinkin, ja rupesi jälleen itkemään.
Mutta nouseva päivä kerkesi korkeuteen ja lämmitti hänen jäsenensä ja paistoi vedestä ja rannan kivistä ja nukutti vaarin sikeään uneen hamaan siihen asti kun he sen kaupungin rantaa lähestyivät, josta hän seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten vesille läksi. Ja oli tulossa toinen yö siitä kuin vaari »sen kaikista isoimman kylän» oli jättänyt.
Silloin herätti hänet proomun perämies, sanoen: nouse, äijä, jo tullaan perille.
Mutta koska vaari silmänsä avasi, ei hän muistanut missä oli, ja ihmeelliset taikalinnat näkyivät hänen silmäänsä, toinen toistaan korkeampina, ja kirkas valo loisti niiden tuhansista ikkunoista, ja kaikki oli sen valon tähden kuin tulimeressä.
Ja vaari katsoi alas ja näki veden lipuvan sen valon punasessa heijastuksessa, ja tunsi proomun mustat laidat, ja sanoi perämiehelle: Mikä palo tuolla on?
Mutta perämies vastasi:
—Ne on Tampereen tehtaita.