Mutta kun lähtökello kolmannen kerran soi ja vaarin jalat kiireessä löivät ristiin ja toisiinsa sekaantuivat, kävivät miehet häneen toiset jaloista toiset kainaloista ja kantoivat vaunuun. Ja sillä hetkellä juna läksi liikkeelle.
Mutta että vaari oli niin vanha ja voimaton, kokosivat matkustajat alusia hänen päänsä alle; ja koska maat ja metsät kohta alkoivat vaarin silmissä huikeasti vilkkua, tulivat hänen silmäluomensa ylen raskaiksi ja hän vaipui uneen, ja nukkui Hämeenlinnaan asti.
Junan lähestyessä Hämeenlinnaa, kun sinne meneväiset jo olivat paikoiltansa nousseet, herättivät he vaarin, sanoen: Eikö tämä äijä ollut Hämeenlinnaan tuleva? Ja taluttivat hänet sillalle, missä oli suuri väen tungos ja vilinä.
Ja sittenkuin juna oli eteenpäin lähtenyt, kysyivät Hämeenlinnaan jääneet vaarilta, minne käsin hän tästä oli lähtevä. Vaari vastasi:
—Siihen kylään, joka Veneh'ojaksi sanotaan.
Mutta ei heistä kukaan siitä kylästä mitään tiennyt. Ja kun vaari oli nimittänyt sen kaupungin ja kauppalan, joka lähinnä vanhaa Veneh'ojaa oli, sanoivat he hänelle: Sinne olisit tuolla lähteneellä junalla päässyt, miksi Hämeenlinnaan seisatit?—Ja menivät tiehensä. Mutta ei vaari heidän neuvojansa kaivannut, sillä ei hän ensikertaa näillä mailla liikkunut.
Ja koska suuri kasakkaparvi, jotka olivat juuri tähän kaupunkiin tuotu, ratsasti asemahuoneen ohi, ja kasakkaparven jälkeen kohta alkoi tykkiväen loppumaton jono, joka vaarilta tien sulki, istui vaari rauhassa asemahuoneen alimmalle rappuselle eväitänsä syömään ja ajatteli: Ei tämäkään kahleiden kalina ole entisistä ajoista muuksi muuttunut. Mutta kun minä Veneh'ojaan pääsen, siellä vanhat kuuset laulavat ja minun korvani saavut rauhan.
Tien auettua vaari nosti evässäkin jälleen selkäänsä, kokosi voimansa, ja taas sauvaansa kolmantena jalkana siirrellen meni linnan lahteen, ja kysyi miehiltä, jotka rannalla olivat, oliko heidän tiedossansa haahta, joka oli pohjoisille vesille lähtevä. Mutta miehet eivät vaarin vanhanaikaista puhetta ymmärtäneet, vaan sanoivat: Emme täällä mitään haaksia tiedä. Ja veivät vaarin suuren, mustan proomun kannelle, sanoen: Yöllä tämä lähtee. Mutta kaksi proomua oli kummallakin puolen sitä proomua, johon vaari astui, eikä mitään airoja eikä airojen sijoja, ei myös purjeita näkynyt, kuten vaarinaikuisissa haaksissa.
Hepä sen paremmin tiennevät, ajatteli vaari, ja pani maata proomun kannelle.
Hänen siitä herätessään jo rusottivat taivaat laskenutta päivää, ja nousevan yöpilven päällä kaameana kumotti vanhan linnan kivinen torni, jossa hän lähes kaksi ajastaikaa oli istunut Siperianmatkaa odotellen. Ja vaari ajatteli: Ei sekään torni ole niistä ajoista asti muotoansa muuttanut. Polttamatta oli häneltä jäänyt tämä pahainen kylä, polttamatta nyt myöskin se kaikista isoin kylä, johon paholainen oli hänet Siperian jälkeen tuonut,—polttamatta, vaikka kaikki rikkaudet olivat avoinna olleet ja esivallan käsi voimatonna, polttamatta häneltä ja hänen jälkeläisiltänsä. Sillä ei ole tähtien alla sitä miestä, joka olisi piru itsessänsä, vaan kun hetki tulee, soittaa toinen kannel hänen sydämmeensä, ja katso, hetki on ohitse, ja esivalta jo taas kahleitansa kalistaa.