Ja neuvosherra sanoi: anna minulle kolme valtaa, jotka ovat jakajan valta, sovittajan valta ja kieltäjän valta, ja minä sinulle sen kylän hajotan niin ettei veneh'ojalaisista koskaan enää kahta tai kolmea yhteen tule.
Ja nämä kolme valtaa kuninkaalta saatuansa paholainen pukeutui maamittariksi, ja meni Veneh'ojaan. Mutta Veneh'ojan nuoriso oli kylän keinulla. Koska he siis keinun pysäyttivät, sanoi maamittari: olen kuninkaalta lähetetty teille maita jakamaan, että jokaisella olisi omansa. Ja suuri riemu nousi nuorten joukossa, jotka eivät uskoneet pirua olevan. Mutta vanhat, jotka uskoivat pirun olevan, katsoivat karsaasti maamittariin ja sanoivat: emme tahdo jakaa, vaan elämme koko kylä yhtenä pesänä niinkuin tähän asti. Tämän kuultuansa nuoret huusivat: kuningas lupaa meille maat omiksemme! Ja suuri riita nousi vanhojen ja nuorten välille. Mutta kun riita oli ylimmillään, pukeutui paholainen tuomarin pukuun ja tuli Veneh'ojaan ja sanoi: minun kuninkaani on rauhaa rakastava mies eikä hän salli riideltävän, vaan on minun lähettänyt sovittajaksi teidän välillenne.—Ja avasi lakikirjan ja luki: Olkoon valta sen, joka jakaa tahtoo. Ja vahvisti maamittarin jaon antaen kiinnekirjat itsekullekin ja tuomiten jokaisen muuttamaan riitaisesta kylästä hajalleen, kunkin omille maillensa. Mutta ettei heille tulisi erakkoina ikävä opetti paholainen heille viinankeiton.
Näin hajosi Veneh'ojan kylä ja näin joutui Veneh'ojan Heikki rintaperillisineen takamaille, vaikka hän oli tähän asti kylän johtomiehenä ollut, vaikka oli viisaudestaan ja hurskaudestaan kuulu ja oli kaikkea ihmisyhteyttä rakastaen aina ollut emäkylän yhdistävänä siteenä.
Tämän isonjaon suoritettuansa paholainen muutti sihteeriksi kauppalaan.
Sillä ei hän vielä uskonut sitoneensa Veneh'ojan Heikkiä.
Kului muutamia vuosikymmeniä ja Heikin maat olivatkin kuokittuina, kannot juurinensa pengottuina, ojat kaivettuina.
Jakamattomille takamaille oli Veneh'ojan Heikin ympärille uusi kylä syntynyt, pojat kasvaneet ja menneet naimisiin, tyttäret tuoneet kylään kotivävyjä. Ja Heikin peräaivot, jotka korpielämässä, luonnollisen laskun puutteessa, olivat ruvenneet arveluttavasti pään takaraivoa paisuttamaan, pysähtyivät vähitellen kasvussaan, kun hänen perinnöllinen viisautensa ja mahdoton muistinsa alkoi jälleen löytää hedelmöittävää vaikutusalaa ihmisyhteydessä.
Eleli siis yhteisessä kyläkunnassa taas Veneh'ojan Heikin rintasuku. Ja he tekivät keskenänsä perinnönjakoja vaan lain sakkoja välttääksensä. Mutta toista haaraa heistä sanottiin nyt Tyrvännäisiksi, joiden isä oli naapurikylästä ensimäisenä kotivävynä tähän uuteen Veneh'ojan kylään tullut. Ja kun Tyrväntäinen rupesi miniänsä perintöosaa erilleen vaatimaan, eivät he antaneet asian mennä lakiin, vaan sopivat hänen kanssaan niin että ositus- ja lohkokustannusten välttämiseksi vävy otti emätilan omiin nimiinsä, mutta Heikki poikinensa asettui lain edessä niinkuin hänen perinnölliseksi vuokramieheksensä.
Näin elettiin lähemmäs puoli vuosisataa, kunnes tapahtui kummallinen selkkaus. Vanhin Tyrväntäis-vainajan pojista, toivoen suuria rikkauksia, möi itsensä paholaisen palvelukseen. Sanottiin hänen tehneen haavan käteensä, vuodattaneen omaa vertaan korpin sulkaan ja kirjottaneen tällä nimensä paperille, jonka oli vienyt sen suuren Hiidenkiven alle, missä vanhan Veneh'ojan kylän jaettujen talojen rajat käyvät yhteen.
Paholainen ei ollut kuitenkaan näyttäytynyt, vaan oli antanut
Tyrväntäiselle käskyjänsä viattomien ihmisten suulla.
Niinpä kerran kauppalan torilla Tyrväntäinen hevosta myydessään oli kuullut takaansa jonkun sanovan: »haasta se käräjille»; mutta kun hän taaksensa katsahti ei siellä ketään ollut ja hän sillä hetkellä ymmärsi noiden sanojen tulleen paholaisen suusta. Tyrväntäinen mietti päänsä puhki mitä olisi paholaisen käskyn johdosta tekeminen, ketä haastettava käräjille ja minkä syyn varjolla. Kolme päivää hän maleksi kauppalan katuja, vaikka markkinat olivat jo toisena päättyneet ja kadut tyhjenneet. Neljäntenä päivänä juoksi muutamasta portista kaksi ämmää hänen ohitsensa, joista toinen sanoi toiselle: »kolkuta sihteerin ovelle». Ja koska Tyrväntäinen taaksensa katsahti olivat he kulman taa menneet eikä ketään näkynyt. Piru voi olla yhtä lailla hameessakin, ajatteli hän ja kääntyi oikopäätä siitä portista pihalle; eikä sydän ehtinyt pampatuksellaan häntä herpaista ennenkuin hän oli jo koputtamassa sihteerin kyökinovelle. Sieltä neuvottiin valkosen salin läpitse kilisevän kynttiläkruunun alitse peräkamariin, missä istui keinuskellen pieni mies, pitkä piippu hampaissa, punanen nokka savuisissa parroissa, mutta muu pää kumotti kaljuna ja kelmeänä; sarven alkuja näkyi siellä täällä pääkallossa. Tyrväntäinen tiesi nyt visusti, että hänen edessään oli pirujen pääpappa itse.