Sihteeri alkoi kysellä ja tiuskia ja, kun ei päässyt muka millään puheilla Tyrväntäisen asiasta perille, oli vihdoin suutuksissaan ajavinaan ulos. Vasta ovessa kysyi nimeä. Tyrväntäinen antoi nyt neuvotun merkin, koskettaen toisella kädellä niskaansa ja toisella kantapäätänsä. Silloin sihteeri rykäsi, meni pöydän ääreen ja paiskasi auki suuren kirjan. Ja koska hän oli aikansa kirjan lehtiä käännellyt, nosti hän katseensa Tyrväntäiseen.—Ketä sinä aijot käräjille haastaa?—Olkoon vaikka sen vanhan Veneh'ojan Heikin, sanoi Tyrväntäinen peläten sihteerin muutoin hänen niskaansa lentävän.—Mutta sihteeri ei ollut Veneh'ojan Heikistä tietävinään ja kysyi viattomasti: Kuka on Veneh'ojan Heikki?—Naapuri.—Mikä talon nimi?—Tyrväntäinen selitti Veneh'ojan Heikin omistavan kahdeksan yhdeksännestä samaa Veneh'ojan emätaloa, josta Tyrväntäisellä oli yksi yhdeksännes. Taas katsoi sihteeri kirjaansa ja taas nosti silmänsä Tyrväntäiseen, sanoen: Sinulla näkyy kuitenkin olevan kiinnekirja koko taloon.—Taitaa se olla muorin kirstussa.—Millä paperilla Veneh'oja viljelee?—Liekö sillä papereita.—Nyt istui sihteeri pöytänsä ääreen ja kirjotti, ja koska hän siitä jälleen nousi, käski hän todistajiksi kaksi vierasta miestä ja Tyrväntäinen piirsi nimensä paperiin. Välikirja oli tehty sellainen, että Tyrväntäinen lupasi sihteerille puolet kaikesta siitä mitä käräjillä hänen hyväkseen mahdollisesti voitetaan. Näin Tyrväntäinen oli toisen kerran piirtänyt nimensä pirun papereihin.
Mutta ei kaksi kolmetta mene.
Veneh'ojan Heikki sai haasteen talvikäräjille ja tuomittiin muuttamaan maaltansa, koska ei ollut niiden omistaja eikä osannut viljelysoikeuttansa millään paperilla tukea. Asian oikeudessa päätyttyä kutsui sihteeri Tyrväntäisen sivukamariin ja sanoi:—Sinä olet voittanut.—Veti esiin valmiin velkakirjan ja sanoi: Kirjotas nyt tuohon. Ja niin kirjotti Tyrväntäinen kolmannen kerran nimensä pirun paperiin.
Veneh'ojan Heikki ei paljonkaan näistä tällaisista tuomioista ymmärtänyt, ajatteli, että ne on vaan niitä lain välttämättömiä temppuja, joilla tahtovat ehkä pakottaa häntä tilusten lohkomiskustannuksiin. Eikä liioin Tyrväntäinen uskaltanut kylässä mitään muutoksia esitellä tuomion johdosta, jonka merkitystä ei hänkään ymmärtänyt. Ja ajatteli jo peruuttaa koko liittonsa paholaisen kanssa.
Mutta jonkun kuukauden kuluttua siitä kuin tuomio oli saanut lainvoiman ilmestyi vallesmanni ajaen Tyrväntäisen taloon ja rupesi maksettavaksi joutuneen velkakirjan nojalla vaatimaan sihteerin palkkaa, joka teki monta sataa riikin talaria.
Silloin asiasta vasta tosi tuli. Tyrväntäinen ei päässyt paholaiselta puuhun eikä kantoon. Sihteerille rahoja hankkiakseen hän nyt kiristi veneh'ojalaisia joko maksamaan vuotuisia verorahoja, niinkuin olisivat hänen torppareitaan olleet, tai sitten jättämään maansa hänen myytäväkseen. Ja ne riitaisuudet, jotka ennen isojako oli synnyttänyt, olivat pelkkää pienten pilpatusta niiden temmellysten rinnalla, jotka nyt alkoivat tyrvännäisten ja veneh'ojalaisten välillä.
Vähältäpä oli mennä veneh'ojalaisten omassakin keskuudessa kaikki välit rikki, sillä toiset tahtoivat panna kovan kovaa vastaan, nostaa tappelun tyrvännäisiä vastaan ja lyödä kuoliaaksi, toiset taas panna alulle uudet käräjät ja sitten suostuttaa Tyrväntäisen maksamalla puolet sihteerin palkasta.
Ainoastaan vanha Veneh'ojan Heikki itse ei malttiansa menettänyt, vaan pysyi hurskaudessaan yhtä jäykkänä.—Ei tehdä kumpaakaan, puhui hän nuorille,—ei tapeta Tyrväntäistä eikä liioin hänelle veroa makseta. Nurkumatta ottakaamme vastaan Herran vitsaus.—Ja niin suuri oli Heikin vaikutusvoima, että hän tyynnytti enimmän osan laumaansa, käräjöimiset keskeytettiin ja siirryttiin uusiin korpiin. Ainoastaan harva perhekunta nöyrtyi Tyrväntäisen torppareiksi, ja jokunen tappelupukari vallesmannin rautoihin.
Ne maat, joille vanhaa Heikkiä seuranneet veneh'ojalaiset nyt karjoineen ja irtaimistoinensa muuttivat, olivat suureen sukutilaan kuuluvia autioiksi jääneitä torppia muiden hajallaan olevien asuttujen köyhäin ja ränsistyneiden torppain seassa. Kartanon herra päästi veneh'ojalaiset sinne valtoinansa myllertämään. Lupasi autiotorppien maita viljellä ja metsiä rakennuksiin ja kotitarpeiksi vapaasti käyttää, eikä verojakaan sanonut toistaiseksi vaativansa. Kymmeneen vuoteen ei käynyt katsomassakaan. Ja jo alkoi vanha Veneh'oja jälleen tuntea iloa sydämmessään. Taas oli Veneh'ojan miesten sitkeä tarmo ja heidän naistensa voimakas hedelmällisyys tehnyt tehtävänsä. Kyläinen yhteisyys alkoi jälleen syntyä. Vieraatkin torpat elpyivät tästä eloisasta naapuruudesta, yhtyen samaan kyläkuntaan. Hajoavat seinät pönkitettiin, uudet hirret alkoivat paistaa lahojen paikalta, ja missä vallan uudet pirtit laitettiin, siellä ne laitettiin pitkät ja iloiset, että koolle mahtui muutakin kuin vaan oman talon väkeä.
Yhdentenätoista vuotena eksyi kartanon herra metsästysretkeltänsä veneh'ojalaisten uuteen kylään eikä voinut uskoa silmiänsä. Hänen mielensä ilahtui niinkuin sen, joka äkkiä huomaa olevansa rikkaampi kuin luulikaan. Sillä missä hän muisti ennen olleen vaivaisia töllejä ja hajanaisia peltotilkkuja korpirämeikköjen erottamina, siellä nyt pitkät yhtenäiset sarat työnsivät tieltään metsänrintaa ja iloiset kyläkujat luikertelivat taloista taloihin. Kaikki oli kuin jättiläiskäden luomaa. Missä nurmi oli käännettynä, siellä oli aura viiltänyt nurin kyynärän paksulta pohjasoraa ja juuria. Missä suota oli perattuna, siellä ojat olivat sylen syvyisiksi luotu, siellä yksi ainoa kuokan irrottama kokkare olisi kokonaisen talvikuorman täyttänyt, siellä kannot ja juuret kohosivat talon korkuisiin läjiin. Ja ihmeellinen, muusta maailmasta tietämätön, sisäänpäin kääntynyt vapaa suunnitelma tuntui kaikkialla, ikäänkuin kaikki olisi ollut yhden ainoan, järkevän miehen luomaa.