Mitä olisikaan Hinkki tällaisesta asiain käänteestä sanonut! Kapteenin ei ollut omatunto tähän aikaan hyvä, vaan muuan seikka teki nämä uudet kuninkuuden valjaat hirmuisen hankaliksi. Hinkiltä perittyyn ja kapteenin uskollisesti omistamaan kuningashenkeen kuului ehdottomasti opettajiston sitkeä vastustaminen kaikilla mahdollisilla keinoilla, uppiniskaisuudella, lunttaamisella, nenästä vetämisellä, kiusanteolla,—sanalla sanoen, opettajien vallan vähentäminen. Asia olikin kapteenista ollut päivän selvä ja luonnollinen niinkauan kuin hän oli kuten Hinkki opettajiston avonainen vihollinen. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet ja hän joutui ilman Hinkkiä kuin yksin tuntemattomalle ulapalle. Se seikka, että hän nyt aina osasi läksynsä ja ymmärsi kaikki opettajain kysymykset teki opettajat väkisinkin hänen ystävikseen. He katsoivat häneen lempeästi, välistä ikäänkuin hänen suosiotansa tavottaen. Hinkki olisi tietysti teeskennellyt vastaystävyyttä ja takanapäin yhä hurjemmin ilvehtinyt. Mutta kapteenilla piti aina kaikki asiat olla joko niin taikka näin eikä koskaan molempaa yhtaikaa. Näyttelemiseen ja teeskentelemiseen hänen suorain kasvojensa lihakset eivät taipuneet, ja pyöreät silmänsäkin olivat semmoiseen jo luonnostaan liian jäykästi avonaiset. Olisi jäljellä ollut ainoastaan suora vastustus, vaikka osasikin läksynsä ja vaikka opettajat kilvan kiittivät. Tämä oli kuitenkin mahdoton ristiriita, koska läksyjen osaaminen oli jo itsessään täysi myönnytys ja kädentarjous opettajille. Ja kapteeni oli kuin terävällä miekan terällä. Ristiriita tuli hänelle sietämättömäksi, josta oli seurauksena, että hän päivä päivältä, ehdottomastikin yhä enemmän luopui Hinkin hengestä ja antautui opettajain henkeen. Hän lohdutti itseään sillä, että Hinkki tätä kaikkea ei näe ja että koulun käyntiä ei kestä ikuisesti. Neljän, sanoo neljän vuoden kuluttua hän on täysi herra, päässä valkea ylioppilaslakki, ja silloin hän on vapaa teeskentelystä.
Ja niin tapahtui, että kapteeni suljahtikin kokonaan Hinkin vastaiselle tielle, avasi takaraivonsa kaikki onkalot tiedon ja taidon hedelmöittäviksi. Veneh'ojalaisten vanha viisauden perintö, joka siellä läntisen Suomen sydänkorvissa heidän pääkoppiinsa visusti kätkettynä odotteli maiden vapautumista ja kansan kokoontumista vapauden kyliin, pääsi nyt kapteenin kautta ennen aikojansa päivän valoon, ulos pursuessaan löytämättä vapautuneita maita, auroja, multaa, uuden kylän salvoshirsiä, vaan pelkkää sivistystä ja opettajia, jotka hiki päässä tekivät työtä ravitakseen sitä kylläiseksi algebralla, latinalla ja kuninkaiden historialla, ettei se taaksensa näkisi ja peruansa kysyisi ja voimaansa tuntien nousisi koulun omaa sivistystyötä tuhoamaan.
Ja onkin mahdollista, että jos kaikki olisi päässyt jatkumaan niinkuin oli nyt alkanut, niin kapteenista olisi tullut samallainen tulevaisuudessa eläjä kuin ne, jotka suuren maailman täyttävät haaveillaan ja rajattomilla vaatimuksillaan. Johan hänkin alkoi salata sukuperäänsä, karttoi johtamasta ketään tietämään missä asui, saamaan vihiä hänen Siperiassa olleesta vaaristaan, eno Fransista, joka piti porttolaa, ja äidistä, joka Kaivopuiston rannassa paukutteli parempain ihmisten likariepuja.
—Hän on äpärä, sanoi vaari, kuultuansa kapteenin erinomaisesta menestyksestä koulussa.
Mutta ennenkuin lukuvuosi loppui, tapahtui sellaista, joka antoi asioille uuden käänteen.
Hinkki näet astui vielä kerran näyttämölle.
Hinkki oli erotettu syksyllä, juuri kun hän oli alottamassa V:ttä luokkaa. Silloin olivat purjelaivat jo saapuneet kotiin tai jääneet talvehtimaan ulkomaille, joten Hinkin ei sinä vuonna enää onnistunut päästä merille.
Jonkun kerran hän oli talven kuluessa tavannut kapteenia. Entisissä suhteissa vielä pysyen Hinkki silloin oli kysellyt koulun kuulumisia ja kapteeni koetti puolestaan myöskin teeskennellä entisiä välejä haukkumalla opettajia. Mutta Hinkki katseli häneen huolestuneesti ja epäluuloisesti, jonka vuoksi kapteeni ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan käänteli päätänsä sinne ja tänne.
—Näytäs tuota, sanoi Hinkki tavattuaan kerran kapteenin koulusta tulemasta. Kapteeni antoi hänelle ainevihkonsa. Ja heidän kulkiessaan Hinkki selaili vihkoa. Siellä oli aineita »Kesän vietosta», arvosana 9, »Kaarle Suuresta», arvosana 8, »Lapsuuden uskosta», arvosana 10, ja niin poispäin. Hinkki ojensi vihon takasin ja kapteeni oli mennyt tiilenkarvaiseksi häpeästä.
Senjälkeen he eivät olleet voineet puhua mitään keskenänsä, ja he tapasivat toisensa vasta keväällä, jäidenlähtöaikaan. Hinkki oli silloin jo mönstrattu suureen purjelaivaan, joka otti lastia eteläsatamassa lähteäkseen Espanjaan ja sitten Välimeren satamiin.