Viimeisenä pääsiäispäivän aattona, pari iltaa ennen merille lähtöä hän ilmestyi kapteenin luo, jolla nyt oli jo oma eri kamari, kirjahylly, pesukomooti ja harmaalla viltillä peitetty rautasänky. Hinkki tuli ikäänkuin hyvästijätölle, olipa pukeutunut uusiin, hänen yllänsä oudon hienoihin vaatteihin. Oli tullut pyytämään kapteenia läksijäisille, joita sanoi vietettävän morsiamensa luona.
Kapteeni tuli kovin ihmeihinsä, että Hinkillä oli jo morsian; sitä hän ei ollut aavistanutkaan. Itsellä hänellä tosin kyllä myös jo oli mielitietty, viaton, vielä lyhythameinen tyttö, joka suuresti rakasti häntä ja alituiseen oleskeli Kustaavan luona. Mutta kapteeni oli tätäkin asiaa ruvennut ikäänkuin tukehuttamaan, sillä se tyttö oli yhtä pimeätä sukuperää kuin hän itsekin: erään palvelijan avioton lapsi, joka palvelija oli jostakin vaarin hämäriltä kotiseuduilta kaupunkiin tullut, ja kapteeni tahtoi kaikki semmoiset asiat painaa maailmalta salaan.
Hinkki kertoi morsiamestaan, että se hänen morsiamensa oli hirveän fiini, oikein semmoinen, jolla on rannerenkaita, punaisia rusetteja, kraji ja sinjonki—sana jota kapteeni ei ymmärtänyt, mutta sitä hartaammin kunnioitti. Hinkki ei todella näyttänyt koulun ulkopuolellakaan lakkaavan olemasta kuningas. Kaunis hän oli, viehättävämpi kuin koskaan ennen, eikä olisi yhtään ollut kummasteleminen, vaikka hienoimmat prinsessat olisivat häneen rakastuneet.
Kapteeni rupesi siis pukeutumaan Hinkin läksijäisjuhlaan. Hän tahtoi pukeutua parhaimpansa mukaan, koska Hinkki itsekin näytti olevan tavallista hienommissa tamineissa. Erittäinkin somensi Hinkkiä valkea paidankaulus hänen tavallisen siniraitaisen asemesta. Ja sentähden päätti kapteenikin panna kauluksen kaulaansa, mutta oikein tärkätyn.
—Ei sitä tarvita, sanoi Hinkki.
Mutta kapteeni oli itsepäinen ja suurten ponnistusten jälkeen sai takana nuppineulan ja edestä napin avulla kauluksen pysymään paikoillaan, vaikka se työntäytyikin ehkä liian korkealle pönköttämään, kun pehmeä aluspaita ei pitänyt vastaan. Hinkki sitoi hänelle rusetin, yksipuoliseen solmuun.
Kellon tultua kuusi he läksivät.
Hinkin morsian asui Hietalahden rantakadulla. Ja kun he sinnepäin kulkivat tuli heitä vastaan jonottain telakan työmiehiä iloisesti rupattaen ja kiiruusti käyden. Keväinen ilta-aurinko paistoi vielä vinottain talojen räystäs-ikkunoihin ja kattojen piippuihin. Vesi lorisi ojissa; hanget olivat katujen reunoista sulaneet ja siellä täällä oli ainoastaan alta veden kalvamia ja päältä mustuneita jääkuoria, jotka hauskasti kopisivat ihmisten käydessä niiden ylitse. Tähän aikaan kapteeni tavallisesti tuli koulusta; luettavien läksyjen paljous pakotti karkottamaan mielestä keväistä meren tuoksua ja sanomatonta halua piilottaa kirjat johonkin kivijalan luukkuun ja lähteä epämääräisesti eteenpäin pitkin hämärtyviä katuja rantakaduille asti, missä suuret, teloille nostetut laivain rungot häämöttivät ja meri huokui suolaa ja laiturien tervaa. Nytpä he kulkivat Hinkin kanssa—ei koulusta kotiin läksyjä lukemaan, vaan hämärtyviä katuja myöten epätietoiseen, viehättävään vapauteen. Sillä Hinkin läikkyville merille lähtevä mieli heitti suuresta yltäkylläisyydestään leiskauksen kapteenillekin. Ja jo veteli kapteeni syviä huimaavia savuja Hinkin paperossista, kokonaan hänen henkeensä antautuen.
Hinkki kulki nopeasti edellä ja ikäänkuin tuntien jälleen entistä valtaansa kapteeniin hän hytkähteli joka askeleella, antaen saappaittensa korkorautain rytmillisesti raapaista katukäytävän laakeita kiviä.
Äkkiä hän kiersi kadulta talon pihalle, niin että kapteeni vauhdista meni hyvän matkaa edelleen pitkin katua ja sitten juosten saavutti Hinkin, kun tämä oli jo talon pihalla nousemassa portaita ylös.