Tanssi pysähtyi. Kaikki meni äänettömäksi. Kuului vaan ovesta puupirstaleiden mukana irtauneen lukon putoaminen maahan ja jonkun pienen lasiastian kilahtava särkyminen.
—Mikäs sälli se on? kysyi äänettömyyden keskeltä uhkaavasti nouseva humalainen ääni.
Vastaukseksi kapteeni sieppasi tuolin ja päänsä yli lennätti salissa olijain joukkoon.
—Ulos kaikki! hän huusi.
Naiset juoksivat kirkuen eri suunnille poliseja huutamaan. Mutta miehistä vaan yksi ainoa totteli kapteenin käskyä. Se oli maisteri. Hän pujahti nopeasti pitkin seinävieriä, ällistyneiden ihmisten välitse eteiseen ja katosi ulos.
Kaksi vahvinta hyökkäsi kapteenin kumpaiseenkin käsivarteen heittääkseen hänet ulos. Mutta onnellisena siitä, että ei mitään sotaherraa näkynyt, että maisteri oli paennut ja siis murha vältetty, hän päätti ottaa loput tavallisen voimakokeen kannalta. Selkä edellä perääntyen hän antoi heidän työntää itseänsä ovelle, siitä eteisen läpi aina rappusille asti, mutta siihen tultua äkkiarvaamatta riuhtasi ensin toisen heistä ja sitten toisen käsistään, ja molemmat lensivät suinpäin alas rappusia. Samaa tietä meni seuranneesta joukosta vielä yksi, jonka hihasta hän ehti saada kiinni. Kaksi muuta pakeni vapaaehtoisesti ja muut perääntyivät takasin saliin, jossa nyt suurin temmellys alkoi kapteenin ja varajoukon välillä, joiden seassa oli vielä seuran vahvin. Mutta kesken taistelua kaatui korkeajalkainen lamppu pianon päältä ja sammuen meni pirstaleiksi lattialle. Silloin pakenivat useimmat. Käsirysy jatkui nyt vaan heidän kahden kesken pimeästä huolimatta ja loppui siihen, että kapteenin suuri vastustaja lensi kolisten rappusia alas.
Tällä oli kapteeni nyt puhdistanut talon, jossa ei yksikään enää uskaltanut päätänsä esille kurkottaa.
Huohottaen tuli hän vilposelle pihalle. Sekin oli tyhjä. Kelmeä kevätkuutamo kiilui räystäiden hienoissa jääpuikoissa. Portti oli suljettu. Sen takaa kuului kadulta kiivasta puhelua ja selittelyä.
Silloin Hinkki tuli varkain esille pihan pimeästä nurkasta ja sanoi kohta iloisesti:
—Lähdeks merille?