—Maisteri on riisunut takkinsa, kertoi Hinkki,—ja menee kuin ajakka. Näes, näes vaan! Noin pojat! Muista antaa Hannekselle 10, kun se kesän perhosista sinulle kirjottaa!
—Tule pois! sanoi kapteeni tuimasti.
—Ja, ai-ai sitä meidänkin likkaa, jatkoi Hinkki,—kun nostaa hameitaan, katos noin:
Hinkki rupesi matkimaan kapteenille Magdan tanssia. Pidellen käsillään muka hameita mahan päällä hän hyppi yhdellä jalalla eteenpäin ja toisella jalalla potki hurjasti ilmaan. Sitten meni vesissä suin taas katsomaan avaimenreijästä.
—Nyt potkii maisterikin, puheli hän sieltä. Varro sinä maisteri kulta, kun me vaarin kanssa mynttiä ruvetaan lyömään, vielä se likka sinun käsistäsi ostetaan!
—Tule pois, sanon minä, huusi kapteeni.
—Varro, sanoi Hinkki, ja rupesi nyt keksimään omiansa.
—Mikäs tuokin vanha kapteeni on? oli hän avaimenreijästä näkevinään.—Tule sinä katsomaan, jospa tuntisit…
»Kapteenin» nimen kuultuaan ei Hannes enää voinut hillitä itseään. Mitta oli täysi. Vaikkei hän uskonutkaan Hinkin viittausta että tuolla seinän takana olisi todella ollut se mies, joka oli antanut hänen syntyä maailmaan äpäräksi, riitti sellaisen mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin kuohuttamaan hänen mieltänsä yli reunojen; sillä maisterin tanssi oli loukannut ainoastaan häntä itseänsä ja hän olisi ollut valmis lähtemään hiljaa pois, mutta kapteenin nimi pani saman loukkauksen ulottumaan hänen äitiinsä ja koko hänen elämäänsä. Ja niinkuin hän oli kerran koulunpihalla hyökännyt Hinkin kimppuun, kun tämä oli uskaltanut kapteenin nimellä haavoittaa hänen äitiänsä, niin hän nyt sydänveriin haavoittuneena sekä omasta että äitinsä puolesta hyökkäsi ovelle, paiskasi Hinkin tieltään ja yhdellä ainoalla tempauksella riuhtasi lukitun oven selälleen.
Koko talo vaan kerran hirmuisesti jysähti.