—Jospa minä ottaisin sinut, niinkauan kuin Hinkki on merillä, sanoi kapteeni, valmiina Hinkin tähden lyömään rikki kaiken tulevaisuutensa.
Magda rupesi äänekkäästi nauramaan, sulki käsillään hänen suunsa ja silittäen hänen kasvojansa puhui liikutettuna:
—No niin, niin, sinä otat minut, ja tulet sitten minua hakemaan, minun poikaseni, rakas, rakas,—mutta nyt minun täytyy mennä vähän heidän luoksensa, ymmärräthän, täytyyhän sinunkin totella opettajia, no minun täytyy totella emäntää,—ja kun sinä sitten tulet, minun poikaseni, ehkä sinulla on silloin jo pitkät viikset tässä näin, niin, ja sinä otat minut vyötäisistä ja minä olen sinun vaimosi, hieno ja hellä—juuri niinkuin äsken tässä, kun et vielä tiennyt … eikö se ollut lysti?
—Mag-da! kuului salista kuin sadan miehen suusta.
Ja Magda nopeasti irtausi kapteenista, avasi ovenlukon ja pujahti saliin, jossa seiniätärisyttävä tervehdyskarjunta otti hänet vastaan.
Kun kapteeni pitkän ajan kuluttua heräsi tunteittensa sekaisesta huumeesta, näki hän Hinkin seisovan kumarruksissa oven luona ja tirkistävän avaimenreijästä saliin, josta kuului huikeita huutoja ja pianon rämpytystä.
—Meinaavat ruveta tanssimaan,—sanoi Hinkki nostamatta päätään lukolta.
—Tule pois, sanoi kapteeni. Hän oli ottanut päällystakin yllensä ja suuren karvalakin päähänsä.
Hinkki sanoi: varro vähän. Ja jäi katsomaan.
Nyt alkoi salista kuulua kauheata tanssin töminää, että lasit ja pullot kilisivät siinä huoneessa missä Hinkki ja kapteeni olivat. Lattiakin hytkyi ja suuri koristeruukku ylhäällä vaatekaapin päällä jyskyi seinää vasten.