Kapteenin menettely oli Franssille suuresti vastenmielinen. Hän ei voinut kärsiä mitään väkivaltaisuuksia, ja kaikkein vähin sellaisia, joilla ei ollut mitään käytännöllistä tarkotusta. Ryöstöä, murhapolttoa—niitä kaikkia hän ymmärsi, vaikkei polisinvastaisina tekoina hyväksynytkään; mutta että joku ilman mitään tarkotusta, pelkän tunteen vuoksi rupesi mellastamaan, se oli hänelle niin vierasta ja vastenmielistä, että hän oli vähältä mennä sisarensa Kustaavan luo tarjoamaan apuansa kapteenin löylyttämiseen.

Kustaavan suru sen johdosta, että hänen poikansa erotettiin ainaiseksi koulusta ja näin katkaistiin kaikki ne suunnitelmat, joita varten hän oli suuret uhrauksensa tehnyt pojan kouluttamiseksi, vaatettamiseksi, kirjain, vihkojen, kynien, paperien ja muiden koulutarpeiden ostamiseksi, ilmeni aluksi siten, että hän puristi huulensa yhteen eikä puhunut asiasta halkaistua sanaa. Että jotain muuta oli kuitenkin tulossa, sen tiesi kapteeni hyvästi. Mutta tämä sanaton väliaika oli hänelle vaikein kestää. Jos äiti vaan olisi ruvennut jotain puhumaan, olisi Hanneksellakin ehkä ollut millä lohduttaa. Sillä tällä välin hän oli jo tehnyt tulevaisuutensa suhteen sellaisen päätöksen, joka aivan varmaan olisi äitiäkin tyydyttänyt, jopa uutta keskinäistä ymmärrystä heidän välillensä luonut. Hän ajatteli näet ruveta polisiksi, niinkuin Hinkki, mutta ei tosin lainkaan samoissa tarkotuksissa. Polisiksi hän aikoi sen vuoksi, että kohottuaan komisarjukseksi ja siitä polisimestariksi hän saisi vallan kieltää kuoleman uhalla kaikki sellaiset talot ja laitokset, joissa Hinkki oli äsken häntä käyttänyt. Tämän tarkotuksensa hän aikoi pitää ihmisiltä visusti salassa, ettei kukaan pääsisi häntä estämään saavuttamasta sitä suurta valtaa, mikä aikeen toteuttamiseen tarvittiin. Mutta tuuma oli muuten senkin puolesta hänen mielestään viisaasti harkittu, että vaari ja eno Frans tulisivat, tietämättä hänen salaisesta tarkotuksestaan, antamaan aineellista apua ja kannatusta, ja äiti taas varmaan tyytyisi, koska polisikomisarjus kiiltonappinensa oli ehdottomasti herraksi luettava. Sentähden Hannes malttamattomalla hartaudella odotti sitä suloista hetkeä, jolloin äiti ei enää voi hillitä itseänsä ja vanhan, lapsuuden ajoilta yhä jatkuvan tavan mukaisesti rupee häneen käsiksi antaen hänelle tukkapöllyä.

Eivät kaikki sentään olleet tapauksesta kauhuissansa. Näihin kuului vaari. Hän ei tavallisesti ottanut korviinsa mitään kaikesta siitä, mitä Kustaavasta tai tämän pojasta sanottiin. Kustaavaa hän ei vieläkään ajatellut muuten kuin sarkasäkkiin mahtuvana pikkutyttönä ja hänen poikaansa ei senvuoksi voinut paljonkaan vaaksaa pitemmäksi arvostella. Mutta nyt hän höristi korviansa.

—Mitä, mitä mä kuulenkaan? sanoi hän, kun Hinkki tuli jättämään hyvästiä ja kertoi hänelle kapteenin asiasta. Ja koska hän Hinkille hyvästi sanonut oli, nousi hän kolmantena päivänä vuoteeltansa, kampasi päänsä, löysi sauvansa, pani lakin päähänsä ja meni Kustaavan majaan. Ja pojan nähtyänsä hän hämmästyi sen suurta kokoa, sillä tähän päivään asti hän ei ollut kertaakaan sen puoleen silmiänsä kääntänyt.

Mutta Kustaava oli murheissansa, että poika koulusta oli erotettu. Ja koska vaari näki, että Kustaava jo oli vanha ja itki niin katkerasti, tuli hänen häntä surku, ja hän meni kotiansa ja otti vuoteensa alle kätketyn kirstun ja luki käteensä sata Suomen markkaa, jotka hän Kustaavan pojalle vei, ja sanoi:

—Nämät annan minä sinulle, ja sinun pitää vielä enemmän saaman, jos minun käskyni täytät.

Mutta Kustaavalle sanoi:

—Pane hänet valurin oppiin.

Eikä hän tätä sanonut, että olisi pojasta paljon apua itsellensä odottanut, sillä pojan silmät olivat uskolliset ja lempeät, mutta että hänen oli Kustaavaa surku. Ja meni jälleen kotiansa ja laskeusi vuoteelleen.

Mutta Kustaava ei totellut vaaria eikä pannut poikaa valurin oppiin, vaan sonnusti itsensä ja meni koulun rehtorin puheille rukoillakseen, että poika armahdettaisiin ja vielä kouluun otettaisiin. Ja lupasi kurittaa niin että kyllä muistaa olla toisten tekemättä. Mutta rehtori rupesi nauramaan ja sanoi: eipä sille vahvat miehet kuulu pystyvän selkään antamaan, saatikka te. Ja vähän mietittyänsä sanoi: pankaa se sotaväkeen, kyllä ne siellä siltä puhdin ottavat, ja voihan se sitten päästä alaupseeriksi tai ehkä vääpeliksikin. Ja Kustaavan jo hyvästellessä lisäsi: minä kysyn asiasta everstiltä, ja ilmotan teille. Hyvästi.