Tämä oli Kertusta vieläkin hämärämpää, sillä ne esimerkit, joita hän nyt ajatteli, eivät olleet mitään virkamiehiä, vaan lapsia, ja sittenkin oli yhtä selvä ja jyrkkä ero. Kun hän siitä Hannekselle sanoi, selitti Hannes, että lapsi on sitä mitä hänestä »meinaa» tulla. Niinpä Hanneskin oli yhtä hyvä kuin herra niinkauan kuin hänestä meinasi tulla ylioppilas, mutta nyt ei hän enää ollut mikään herra.
—Valurimestari Liimatainen on myöskin herra, sanoi Kerttu.
—Omasta mielestään, sanoi Hannes, mutta ei herrain mielestä.
—Mutta sillä on palvelijoita eikä muija keitä ruokaa, sanoi Kerttu.
Nyt huomasi Hannes rusetin Kertun kaulassa.
—Mitäs valurimestari tähän kuuluu? sanoi hän kiivastuen.
Ja hän huomasi esiliinan ja narisevat kengät.
—Kerttu vissiin meinaa tulla valurin rouvaksi, mutta pois semmoiset meiningit, sanon minä. Pane pois kohta tuo kaulastas.
Kerttu riisui pelokkaasti rusetin kaulastaan.
—Vai semmoisia, vai semmoisia! puhui Hannes ja suutuksissaan käveli nopeasti keittiön nurkasta toiseen.