—Itsehän olet käskenyt mennä kansakouluunkin ja kengät panna jalkaan.
—Hiljaa! sanoi Hannes uhkaavalla äänellä.—Kerttu ei saa viisastella, kyllä minä opetan. Ei Kerttua kukaan kasvata eikä kurita, siis minun täytyy se tehdä. Vai sinä tässä fröökinäksi rupeisit!
Näin sanoen Hannes tuli Kertun luo ja tukisti häntä aimo lailla.
Kerttu rupesi itkemään, mutta oli oikeastaan onnensa huipulla. Nyt oli ainakin selvää, ettei Hannes miksikään herraksi enää meinannut.
Vähän itkettyään Kerttu tuli Hanneksen eteen esiliinan kulmalla silmiään pyyhkien, niiasi ja pyysi anteeksi.
—No-no, sanoi Hannes.—Kerttu muistaa vaan, ettei toisten enää…
Kerttu saa nyt istua pallille, niin minä kerron Kertulle taas historiaa.
Ja kun Kerttu oli istuutunut, alkoi Hannes pasuunamaisella, osaksi opettajaa ja osaksi komentavaa kenraalia matkivalla äänellä kertoa Austerlitsin tappelusta, johon he edellisiltä kerroilta olivat joutuneet. Senjälkeen rupesi kyselemään.
—Muistaako Kerttu kuinka monta miestä Napoleonilla oli tässä taistelussa?
—Kahdeksankymmentä ja yhdeksän tuhatta, sanoi Kerttu.
—Ei. Niinpaljon oli liittoutuneilla. Napoleonilla oli kuusikymmentä viisi tuhatta, siis lähes kaksikymmentä viisi tuhatta vähemmän.—Nyt kerro kuinka Napoleon voitti.