—He meinasivat kiertää oikealta puolelta…
—Liittoutuneet aikoivat kiertää Napoleonin oikean siiven,—oikasi
Hannes.—Jatka.
—Mutta hän meni keskeltä…
—Ai, ai, Kerttu, kuinka Kerttu noin—! Kuuntele: Napoleon, saatuansa tietää vihollisen aikeen, peräytyi, ja jättäen oikean sivustan suojattomaksi vietteli vihollisen taistelemaan sitä vastaan; mutta hyökkäsi itse joukkoinensa vihollisen heikontunutta keskustaa vastaan, ajoi sen pakoon ja kiersi oikealla sivustalla taistelevan vihollisen selkään, joka näin joutui kahden tulen väliin. No, kerro uudestaan.
Mutta ennenkuin Kerttu ehti päästä alkuun, huomasi Hannes, joka istui ikkunarahilla, että Kustaava juhlallisena ilmestyi portille, tullen kaupungilta.
—Missäs mamma on ollut? kysyi hän Kertulta. Kerttu näki, ettei Hannes odota häneltä vastausta, vaan uteliaasti katselee äitiä,—ja jätti vastaamatta, sillä sydän pampatti niin.
—Nyt taidan minä saada kyytiä, sanoi Hannes;—aina kun sillä on silmäluomet noin alhaalla, tulee ilmanmuutos. Mene sinä Kerttu pois.—
Kerttu meni, mutta ainoastaan viemään laskiämpäriä pihanperälle. Kun hän toinen käsi ilmaa huitoen ja kieli vasemmassa suupielessä kantoi raskasta korvoa Kustaavan ohi, kysyi tämä: onko Hannes kotona? Kerttu sanoi: se lupasi laittaa valkean, kun on puut niin märkiä.
Kerttu viipyi vähän aikaa pihalla, sitten varovasti rupesi nousemaan rappuja ja raotti keittiön ovea.
Hannes oli arvannut oikein. Heti sisälle tultuansa Kustaava, mitään esipuheita pitämättä, oli tarttunut hänen tukkaansa ja pöllyytti nyt sitä ankarasti. Hannes, vaikka oli joku aika sitten ajanut puolen tusinaa täysikäisiä miehiä kadulle, otti vastaan äitinsä kurituksen nöyrästi kuin lapsi. Ja niinkuin lapsena ollessaan hän nytkin tunsi että jokin suuri käännekohta on hänen elämässään tapahtumassa, koska äiti häntä näin kurittaa. Ja oli onnellinen siitä, että äidin raskas vaitiolo nyt vihdoin purkautui sekä myöskin siitä, että on joku, joka hänen kohtaloansa onnettomuudessakin valvoo.