Myöskin Kerttu katseli ovenraosta Hanneksen kurittamista hartaana kuin olisi jotakin pyhää toimitusta suoritettu, ja muisti Hanneksen sanat: »Sinua Kerttu ei kukaan kurita, siis minun täytyy se tehdä», ja uudestaan päätti häntä aina totella. Kerttu oli melkein aivan varma siitä, ettei Kustaava ollut everstin luona mitään asiata saanut toimitetuksi. Ja sen hän päätti etenkin Kustaavan tutisevista huulista, jotka ilmaisivat mitä suurinta mielenliikutusta.
Toimituksen päätyttyä Kustaava, punakasvoisena, luomet aivan alhaalla, silmäinraot täynnä kyyneleitä ja suljetut huulet yhä tutisevina sanoi hiljaisella valtijaan äänellä ja sormella osottaen: Mene kamariis. Ja Hanneksen mentyä meni itse hänen jälkeensä sekä sulki oven.
Kerttu nyt nopeasti riisui narisevat kenkänsä, pujahti sukkasillaan keittiöön ja hiipi oven taakse kuuntelemaan. Hänen sydämmensä pampatti niin hurjasti, että olisi luullut sen päässeen irroilleen puseron alle.
Nyt he puhuvat.
Hannes sanoo jotakin—ei kuulu mitä.
Nyt sanoo Kustaava, hyvä jumala, mitä hän sanoo? Puhuu sotakoulusta!
Hannes vastasi: Kyllä minä olen sen verran ryssää oppinut.
Kustaava sanoo: Ensin, sanoo eversti, täytyy sinun vuoden olla kaartissa—
Kaartissa!—
—Ja kun sen vuoden olet siivosti palvellut, ettei mitään muistuttamista ole, ja kaartin herrat upseerit ja korkea päällystö kuin myös alipäällikkökunta—