—Kolmen vuoden kuluttua, sanoo eversti, pääset vänrikiksi.
—Ai, ai, ai, ai—rupesi Kerttu itkien huutamaan, ja sekä Kustaava että
Hannes tulivat katsomaan mikä hänen oli.
Kerttu ulvoi ikkunarahilla.
—Kun poltin sormeni, selitti hän heidän kysymyksiinsä.
—Eihän täällä valkeatakaan ole, ihmetteli Hannes.
—Näytä tänne sormes, sanoi Kustaava.
Mutta Kerttu työnteli itsensä kyynärpäillään irti heidän käsistään ja meni rappusille ja itki koko päivän, pimeään iltaan asti.
Kuitenkaan ei olisi Kertun pitänyt vielä itkeä, vaan itkeä vasta vuoden perästä. Sillä eihän Hannes vielä Suomesta lähtenyt, vaan läksi Suomesta vasta vuoden perästä. Unohtaa lintukin surunsa, kun syksyyn on vielä pitkälti ja aurinko joka aamu aina uudestaan nousee metsäin takaa; miksi ei olisi Kerttu unohtanut, kun hän vuoden mittaan joka päivä näki Hanneksen.
Olivat kaikki hämmästyneet Hanneksen komeutta, kun hän ensi kertaa Keisarillisen kaartin kolmannen Suomen tarkk'ampuja-pataljoonan I komppanian ensimäisen plutonan miehenä, pitkässä harmaassa sinellissä, pajunetti vyöllä, siniset olkalaput helottavina, napit kiiltävinä, kokardilakki vähän kallellaan ilmestyi ihmisten eteen. Hänet nähtyään ei kukaan olisi enää tahtonut nähdä häntä muuna kuin sotilaana. Oli kuin luotu siksi. Sitä varten hänen kokonsa, sitä varten hänen rehellisesti räpyttelevät silmänsä, sitä varten hänen jäykkä niskansa ja suora ryhtinsä, sitä varten hänen voimansa. Se kaikki mikä oli hänelle sivilinä ollut kompastukseksi, se nyt kaartissa näytti nostavan hänet kunniaan ja arvoon.
Hämmästyivät ja ihastuivat kaikki.