Yksin vaarikin kallisti päätänsä toiselle puolelle Hannesta katsellessaan.
Kustaavankin totisissa kasvoissa käväsi hymähdys vuosimäärien takaa, sillä ei kukaan muistanut hänen sitä ennen hymyilleen.
Ja Franssilta pääsi hieno, kateellinen älähdys. Hän oli aikoinaan vaivoin saanut Kustaavan myöntymään kouluuttamisasiaan. Nyt oli hänen oma Hinkkinsä ties millä merillä, mutta Kustaavan Hannesta odotteli junkkarikoulu, sapelit ja kilisevät kannukset.
Minä myös! ajatteli Frans. Ainakin toinen pojistani, se rotevampi, menköön kaartiin. Jos Kustaavan poika kelpaa junkkarikouluun, niin miksei minunkin. Tästä Franssin aatteesta ei tullut kuitenkaan sillä kertaa vielä mitään, sillä kun hän vei molemmat poikansa tarjolle, vaadittiin mainetodistuksia, ja ne nähtyä luvattiin ottaa vasta poikien täysi-ikäisiksi tultua, jos papinkirjoissa ei silloin enää mitään mustaa ollut. Ja niin pojat jäivät toistaiseksi edelleen isänsä ajurinrengeiksi.
Sen vuoden piti Hannes Kertulle koulua niinkuin ennenkin, milloin kotona kävi, erittäin Napoleonin sotahistoriaan pääpainoa pannen. Oikasi hän sentään laskuvirheetkin ja kovisti ankarasti, kun Kerttu alkoi lauseen pienellä kirjaimella, mutta kirjotti ja-sanan isolla J:llä.
Vaikeinta ei Kertusta kuitenkaan olleet isot eikä pienet j:t, ei laskut eikä Napoleonin vasemmat ja oikeat sivustat, vaan Hanneksen yhä ankarampien käyttäytymisvaatimusten noudattaminen.
Kerttu ei mitenkään osannut olla hänen mieleensä eikä voinut päästä perille hänen vaatimustensa johtolangasta.
Erään kerran sanoi Hannes: Kun me tänään tultiin ampumaharjotuksista, näin minä tulliportin luona nelijalkaisen. Minä kysyin mikä se on. Muut sotamiehet sanoivat: se on lehmä. Tietääkö Kerttu minkä vuoksi minä heiltä kysyin.
Kerttu ei tiennyt.
Senvuoksi, että Kerttu kävelee juuri niinkuin se nelijalkainen. Saako kävellä katsomatta eteensä ja astua minne tahansa?