Kerttu katsoi jalkoihinsa ja—varmaan hän oli astunut johonkin puolikuivaan lätäkköön, sillä ison ja keskivarpaan välissä oli savipötky. Kerttu ymmärsi nyt Hanneksen tahtovan, että hän kävisi kengissä. Mutta kun hän sitten ilmestyi niissä narisevissa lainakengissä, suuttui Hannes.
Yhtä paljon saattoi Hannes suuttua, kun Kerttu ilmestyi äitinsä vanhoissa kengissä ja ne lotkahtelivat jalassa.
Vielä vaikeampi oli arvata Hanneksen vaatimuksia päähineiden suhteen. Hän ei kärsinyt, että Kerttu juoksi kadulle paljainpäin. Mutta pääliina ei ollut myöskään hänen mieleensä. Nyt syntyi kysymys: mikä siis oli Hanneksen mielestä päähän pantava? Sillä kun Kerttu sai Franssin poikain kautta lahjaksi hienolta naiselta hatun, jossa oli oikein paperista tehtyjä kukkia, ja ilmestyi siinä, odottaen Hanneksen ihastuvan, raivostui Hannes niin että tahtoi ilmaan hypätä.
Vielä esimerkki: Jos Kerttu koetti—Hanneksen vaatimuksia arvaillen—käyttää jotakin sanaa, jota säätyläiset käyttivät, saattoi se ensi kerralla onnistua mainiosti. Hän huomasi selvästi, että Hannes salavihkaa katsahti häneen ja tyytyväisesti hymyili. Mutta toisen kerran taas—vaikka Kerttu käytti juuri samaa sanaa, Hannes torui, heristi sormea ja ilmotti, ettei oppi ja sivistys ole mitään ihmisten matkimista, sekä otti esille sen kauhean ikävän vieraskielisen kirjan, josta vaivaloisesti parin tunnin aikana käänsi Kertulle vanhoja viisauden lausuntoja, kuten:
§ 1. Älä naura kauan, ei usein eikä liian kovasti.
§ 2. Ole useammin ääneti, tai sano ainoastaan mikä on tarpeellista, ja vähillä sanoilla.
§ 3. Ihmisen hienous tulee hyveistä eikä syntymästä.
§ 4. Kun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on tärkein, hän vastasi: olla oppimatta turhia.
§ 5. Älä puhu ihmisistä milloinkaan pahaa, älä naura heitä äläkä vertaa heitä toisiinsa.
Ja niin edespäin.