Kesäkuuman tultua matkusti kaarti leiriin Venäjälle ja Hannes vietiin mukana. Tämä oli Kertulle vastaisen pitkän eron esimakua.
Mutta Kerttu käytti aikaa hyväkseen.
Yksikseen jäätyäänkin hän lakkaamatta tutki käyttäytymissääntöjä, joista nyt kerran koko hänen vastainen onnensa ja elämänsä näytti riippuvan.
Kaikista Hanneksen opetuksista, suuttumisista ja leppymisistä oli Kertulle jäänyt varmimmaksi tulokseksi se tieto, että Hannes ei kärsinyt Kertun matkivan muita ihmisiä. Siitä tahtoi Kerttu nyt tehdäkin itsellensä periaatteen, ja pienellä nyrkillänsä lyöden otsaan koetti takoa sitä opetusta päähänsä. Mutta juuri tämäpä Hanneksen vaatimus se tekikin kaikki niin vaikeaksi. Sillä kuinka saattoi ilman mallia tietää millaisena pitää olla! Ja sitäpaitsi Kerttu suuresti epäili, että Hanneksella itsellään oli jokin salainen malli, jonka mukaan hän arvosteli ihmisten käyttäytymistä. Jo kauan aikaa oli Kerttu epäillyt, että everstin perhe, josta Hannes ei Kertun kanssa koskaan puhunut, koska piti häntä siihen liian ymmärtämättömänä, oli juuri se Kertulta salattu »kaikkein pyhin», josta Hannes ammensi tietonsa ja vaatimuksensa mitä käyttäytymiseen tulee. Nyt oli everstillä paitsi poikia myöskin neitejä. Ja Kerttu sentähden pani ensimäiseksi tarkotusperäksensä päästä näitä neitejä näkemään ja niistä jotain mallia itsellensä ottamaan. Ei tietysti hän toivonut koskaan voivansa laittaa itseänsä niin hienoksi kuin kuvaili everstin neitien olevan, mutta ehkä hän jotain sinnepäin voisi saavuttaa—tai ainakin päästä edes ymmärtämään mikä se oikeastaan Hannesta ihmisissä miellytti.
Eikä kestänyt kauan ennenkuin Kerttu pääsi jo niin pitkälle tässä tarkotuksessaan, että tutustui everstin palvelijain kanssa. Köksä lupasi hänen istua odottamassa sattuisiko joku neideistä tulemaan kyökkiin, että Kerttu olisi saanut niitä nähdä. Mutta odottamisesta ei ollut apua. Köksä kyllä kertoi herrasväestä kaikellaista ja sai Kertun uteliaisuudesta melkein pakahtumaan, mutta elävää mallia ei Kerttu vaan saanut nähdä. Kerran kävi everstinna. Katsahti vähän oudoksuen Kerttuun ja meni, jonka jälkeen palvelija sanoi: nousisit ylös, kun herrasväkeä tulee. Kerttu punastui, mutta pani visusti mieleensä tämän ensimäisen käyttäytymis-säännön. Ajatella, että Hannes tulee kerran upseerina sisälle ja Kerttu ei edes ymmärrä nousta ylös!
Vasta talven jälkeen, kun ensimäinen laiva oli jo vienyt Hanneksen meren yli Rääveliin, ja Kerttu, itkettyänsä kyllältä, tuli köksänsä luo lohdutuksille, onnistui hänen saada nähdä molemmat everstin neitoset. Sisäpiika tuli kyökkiin ja, tietäen hänkin Kertun asian, sanoi: nyt juuri lähtevät neidit kävelylle. Eikä hänen tarvinnut sanoa toistamiseen, sillä Kerttu juoksi vikkelästi kadulle. Samassa neidit tulivat katuovesta ulos.
Kertun hämmästys oli suuri. Sata kertaa fiinimpiä hän näki joka päivä kaduilla. Nämä olivat niin yksinkertaisia, että oikein häntä nauratti. Hän rupesi kulkemaan heidän jälessänsä ja tarkasteli tyystin kaikki paikat heidän puvuissansa. Päässä niillä oli vaan mustavillainen, hienokiharainen karvalakki ja kaulassa samallainen korkea kaulus, ja kaikki muukin oli tosin hyvin puhdasta ja istuvaa, ehkä myös kallista, mutta semmoista, jota Kertun ei ollut suinkaan mahdoton ajatella kerran saavuttavansa.
Mitä kauemmin hän kuitenkin kulki heidän jälessänsä sitä uteliaammin hän alkoi tarkastella heitä. Jotakin oli heidän liikkeissänsä, askeleissansa, pään käänteissä, joka väkisin kiinnitti heihin,— kiinnittämistään kiinnitti. Ja Kerttu seurasi heitä lakkaamatta ja tuli hyvin lähelle heidän taaksensa. Nyt hän näki että heidän ihonsa oli hyvin hieno. Toisella heistä kurkotti nahkakauluksen alta hienon hieno ryyshivaatteen reuna, ja vaikka niskatukan irtautuneet haivenet sitä hieroivat oli se kuitenkin aivan puhdas, samoin myös niska. Tätä katseli ja ajatteli Kerttu senvuoksi, että muisti Hanneksen kerran sanoneen: mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin hieno iho, … ja kysyi oliko Kerttu niskaansa pessyt… Mutta vielä viehättävämpää oli Kertusta katsella heidän poskiansa, kun he käänsivät päänsä kohti toisiaan ja nauraen puhuivat keskenään. Kaikki oli yhtä puhdasta ja hienoa. Ja silmäin seudut ja ohimo erittäinkin vetivät puoleensa.
Erään suuren puodinikkunan eteen he pysähtyivät ja rupesivat katsomaan siihen näytteille pantuja kuvia.
Nyt oli Kertun tahtomattaankin kulkeminen heidän ohitsensa ja silloin hän kuuli heidän puhuvan keskenään suomea. Hänen täytyi oikein säpsähtää, niin kummalliselta se tuntui. Sillä ei hän ollut vielä ikinä kuullut parempain ihmisten puhuvan suomea, vaan suomea puhuivat ainoastaan huonompi väki, semmoiset kuin Kerttu ja muut siellä Punavuoren kaduilla, kaikellaiset paljasjalkaiset. Kerttu ei ensi kerralla uskonutkaan korviansa, vaan meni vielä toistamiseen heidän ohitsensa. Suomea he puhuivat,—ja millaista suomea! Niin kauniisti he puhuivat, ettei hän uskaltanut ajatella sitä todella hänen omaksi suomeksensa. Samaa, juuri samaa se oli sittenkin—ihan tutut sanat—noin, noin juuri mekin sanotaan. Ja kuitenkin oli aivan kuin eivät ihmiset olisi puhuneet, vaan enkelit soittaneet harpuilla Kertun kieltä.