Eipä ihme, eipä todellakaan ihme, että Hannes oli heihin niin kiintynyt, koskapa Kerttukin oli jo suoraan rakastunut heihin—poismenneen Hanneksen asemesta oli rakastunut heihin! Ei olisi malttanut enää jättää heitä ollenkaan näkyvistä. Ties milloin niitä enää saa nähdä, ja niin tulee kaikki kolkoksi ja pimeäksi: ei ole Hannesta eikä ole heitä.
Ja Kerttu seurasi heitä koko heidän kävelynsä ajan, milloin kauempaa milloin lähempää. Mutta kun he jo kulkivat kotikatua poispäin keskikaupungilta, kulki Kerttu hyvin lähellä ja ajatteli pysäyttää ja sanoa: Kunpa ottaisitte minut mukaanne kadulta! Minä tulisin teidän palvelijaksenne, minä palvelisin teitä aamusta iltaan, kunpa ottaisitte minut! Minä pesisin laattiat, minä pyyhkisin pölyä teidän tieltänne, etteivät teidän valkoiset kätenne milloinkaan tahraantuisi, minä lämmittäisin teidän huoneenne, minä laittaisin vuoteenne, minä harjaisin päällysvaatteenne ja pesisin alusvaatteenne, minä riisuisin teidän kenkänne ja minä jälleen ne pauloittaisin, aamusta varhain ja iltaan myöhään minä teitä palvelisin, enkä itselleni mitään pyytäisi, kunpa ottaisitte minut ja minä näkisin ja oppisin—ja kelpaisin hänelle.
Mutta eihän Kertulla ollut mitään valmiita sanoja siihen mitä hän ajatteli ja tunsi. Hän olisi voinut vaan kömpelösti pysäyttää hihasta ja sanoa: seisahtukaa, ja kun he olisivat seisahtuneet, sanoa päivää ja kysyä palveluspaikkaa. Johon he olisivat nauraneet ja sanoneet: kyllä meillä on palvelijoita ennestäänkin.
Nyt he jo työnsivät auki asuntonsa raskaan katuoven. Kolisten, ulvahtaen kohosi toisella puolella ovipaino ja neitien mentyä sisälle ovi vetäysi jymähtäen kiinni.
Suuri suru vallotti Kertun sydämmen, paljon suurempi suru kuin se, joka häntä oli polttanut silloin kuin Hannes meni laivaan ja laiva erkani laiturista merelle. Sillä silloin hän vielä toivoi kerran kelpaavansa Hannekselle, mutta nyt, nähtyänsä ja kuultuansa everstin neitejä, ei hän toivonut enää mitään.
7.
Niinä viitenä vuonna, joina Hannes viipyi Venäjällä sotakoulussa, Kustaava teki jättiläisponnistuksia voidakseen pyykinpesulla ylläpitää poikaansa. Minkä hän päivin pesi, kuivasi tai mankelissa käytti, sen hän yöllä silitteli. Lisäksi oppi vielä kiillottamisen salaisuuden, ja Kertun toimelias äiti hankki hänelle töitä kaartin hienoimmilta perheiltä.
Myöskin Frans, joka edelleen vietti ilotonta elämäänsä ja yhä useammin aukoili kaappinsa konjakkipulloa, tarjosi Kustaavalle apuansa. Frans oli aina ollut enemmän huvitettu sisarensa kohtalosta kuin omastaan. Ja nyt kun hänen kaartissa palvelevien poikiensa pääsemisestä junkkarikouluun ei voinut olla kysymystäkään—sillä ne istuivat arestissa yhtä usein kuin olivat vapaina—jätti hän heidät herran nimeen, tunnusti kerran kaikkiaan Kustaavan menneen hänestä edelle ja antautui täydellä innolla tämän asioihin.
Huomattuaan miten Kustaava raataa, miten se käsien ankarassa kolotuksessa kärsii saamatta niiltä edes unenkaan lepoa, pääsi Frans nyt tilaisuuteen soutaa aina valmiina olleen veneensä vihdoinkin esille. Tällä kertaa hän kuitenkin suoritti asian mitä suurimmalla varovaisuudella, souti kautta rantain, niin ettei kokka ollut koskaan suoraan Kustaavaan päin kääntyneenä. Eräänä päivänä hän aivankuin satunnaisena mieleenjuolahduksena esitti, että Kustaava rupeisi myymään eräänlaista tupakkia, jonka valmistelun ja muun käsittelyn hän kyllä lupasi opettaa, samoin kuin myös hankkia polisin varalta valmistukseen ja myyntiin tarpeelliset oikeudet. Tätä ehdotustaan Frans alkoi nyt lakkaamatta uudistella luvaten vihdoin myynnistäkin pitää huolta, kunhan Kustaava vaan ottaisi valmistaakseen. Ja niinpä, kun hän kymmenennen kerran otti asian puheeksi, huokasi töihinsä tuskaantunut Kustaava syvään ja huoaistessaan antoi suostumuksensa.
Nyt Frans vilkastui. Hänen alituisesta kaappiryypyistään tihkuisesti kimaltelevat silmänsä kirkastuivat ja kaikkiin liikkeihin tuli vanha eloisuus. Asian käytännöllinen järjestäminen oli hänelle aivan vähäpätöinen homma. Pian oli Kustaavalla tarpeelliset kojeet ja vehkeet. Tupakka osottautui heti niin merkillisen halutuksi tavaraksi, että Kustaava sai ainakin puolet entisestä pitkästä työajastaan käyttää tähän käsiä lepuuttavaan ja samalla monin verroin tuottavampaan työhön.