Mutta sitä käskyä eivät veneh'ojalaiset täyttäneet, vaan soitattivat kirkonkelloja ja rämisyttivät yli koko seudun vanhan vaarinsa kuolinsanoman, ja kartanonherra heräsi.
Rettelöt alkoivat kohta, sillä kovasti oli kartanonherra iskenyt silmänsä Veneh'ojan kylään, joka oli sekä asemansa että maittensa suuren tuottavuuden vuoksi sangen sopiva muodostamaan itsenäisen ulkokartanon. Herra ei siis suostunut mihinkään uusiin veroihin, joita veneh'ojalaiset olisivat hänelle luvanneet, vaan olisi ottanut heitä muonamiehiksi, tarjosi heille renki- ja piikapaikkoja uudessa kartanossa, tai kyllä myös samoja korpimaita, joita vanhakin herra.
Ja veneh'ojalaisten kesken nousi riita siitä, mitä vanha Heikki vainaja olisi tässä tilassa tehnyt. Toiset väittivät, ettei nyt ollut asema sama kuin Tyrväntäisen riidassa ja ettei nyt Heikki olisi lähtenyt kylästä ennenkuin olisi viimeisen paitansa kuittiin käräjöinyt. Johon nuoremmat sanoivat vielä, että häätäjille olisi käräjäin asemesta annettava kirkasta rintaan ja kartanonherran henkeä uhattava. Toiset taas arvelivat välttämättömäksi taipua kartanonherran tahtoon ja ruveta vanhempien hänen muonamiehikseen ja nuorempien hänen rengeikseen ja piioikseen.
Ja niin tapahtui, että niiden välillä, jotka olisivat muonamiehiksi suostuneet, ja niiden, jotka olisivat käräjiin tai tappeluun turvautuneet, syntyi hajaannus, ennenkuin kylä oli hajonnutkaan ja katkerampi kuin aikoinansa Tyrväntäisen synnyttämä.
Silloin vanhin Heikki vainajan vielä elossaolevista pojista, hänkin jo harmaa hapsinen ja Heikki nimeltänsä, nousi ja läksi poikineen, karjoineen ja irtaimistoinensa korpeen. Ja katso, suurin osa veneh'ojalaisia, toinen toisensa jälkeen, seurasi häntä. Ainoastaan jokunen taaskin nöyrtyi kartanon muonarengiksi, ja yksi ainoa teki väkivaltaa, lyöden kirveenpäällä kartanonvoudin otsaluun sisälle. Hän olisi siitä teostaan joutunut Siperiaan, mutta pelastui pakenemalla.
2.
Tämä ainoa väkivallantekijä oli myös Heikki vainajan pojan poika, mutta ei sen pojan, joka korpeen ensimäisenä läksi. Kuitenkin oli tämänkin nimi Heikki. Hän oli hakenut itselleen vaimon vanhasta Tyrvännäisten kylästä—sillä vaikka suvut olivatkin ikiriidassa, tapahtui aina vaan vieläkin, että tyrvännäisten tyttöjä haettiin Veneh'ojaan emänniksi. Tämä vaimo oli synnyttänyt hänelle tyttären, mutta itse kuollut synnytykseensä, jota Heikki suuresti suri.
Väkivallantyön tehtyänsä hän otti evässäkin selkäänsä ja kirveen olalleen ja samosi metsään niin kauas ettei miltään suunnalta hallin haukunta enää kuulunut eikä savupatsasta näkynyt. Ja hänen tuli nälkä ja hän istui mättäälle syömään eväitänsä, mutta syötyänsä heittäysi selällensä lepäämään ja sininen taivas paistoi petäjän latvain välistä hänen silmiinsä. Ja koska hän voudin vajonneen otsan muisti, tuli hänen mieleensä katumus ja hän ajatteli mennä jälleen ihmisten ilmoille ja antaa itsensä rautoihin panna. Mutta taas hän ajatteli: ihminen taitaa myös toisella tavalla rikoksensa sovittaa. Ja se paikka, kussa hän näitä ajatteli, oli kauniilla kunnaalla, jossa käki kukahteli yhtä rakkaasti kuin Veneh'ojan pihkaisessa hongikossa, mutta maa oli perältään vielä mullakkaampaa kuin Veneh'ojan parhaissa pelloissa. Ja hän nousi ja sanoi: tähän rakennan minä majani ja vastaisen elämäni jumalan pelkoon perustan. Ja iski kohta kirveensä petäjän juureen. Mutta koska hän päivän työstä leväten tähtiä lueskeli, kulkivat hänen aatoksensa toivon kultaisilla kunnahilla. Kun maja valmistuu, hakee hän tähän emännäksi toisen Tyrväntäisen tyttäristä ja suuri heimo on heistä alkunsa saava; sillä joka jumalanpelvolle rakentaa, hänen siemenensä pitää sukukunnasta sukukuntaan siunatuksi tuleman. Ja taas on kirjoitettu: autuaat ovat siviät, sillä he saavat maan periä. Ja kun hänen kylänsä kasvaa niin suureksi, että sen maine tulee veneh'ojalaistenkin korviin, silloin hän aukaisee suunsa ja sanoo heille: »Muistatteko sen eksyneen veljen, joka muinen erehtyi väkivallan töihin? Herra vei hänet korpeen ja siellä hän katui tekoansa, ja joka teiltä hyljätty oli, sen on nyt Herra kulmakiveksi rakennukseensa asettanut!» Ja sen sanottuaan hän antaisi veneh'ojalaisten yhtyä hänen kyläänsä, unohduksen hymy huulilla ja sovituksen kirkas kyynel silmässä ilmottaen heille: »Tulkaat minun ilooni!»
Tällaisia hurskaita ajatuksia ei hänellä ennen ihmisten ilmoilla ollutkaan. Mutta ah mitä voikaan katumus ja parannus korven yksinäisyydessä aikaansaada, ihmetteli hän, ja haltioissaan jo viritteli virsiäkin, paljastaen päänsä, ja polvensa sammaleiselle mättäälle notkistaen.
Mutta kun hän seuraavana päivänä iski kirveensä petäjän juureen kuului kaatuvien puiden ryske metsävahtien korviin ja he tulivat kysymään: mikä mies sinä olet? ja sanoivat: ei tähän saa rakentaa, tämä on kruunun maata.