Ja niinkuin hän kaikki elämänsä asiat oli viisaasti ja sitkeästi päähän asti vienyt, niin hän tämänkin tehtävänsä suoritti, eläen sadan ja kahdeksan ajastajan ikäiseksi.
Seitsemän poikaansa ja kolme pojanpoikaansa ehti jo sillä välin ikämiehinä hautaan mennä, mutta ukko itse elämistään eli, ja kylä kasvamistaan kasvoi.
Jo kuoli kartanonherrakin ja hänen riitainen poikansa otti sukutilan haltuunsa. Koviin rettelöihin tosin joutuivat veneh'ojalaiset tämän uuden isännän kanssa, sillä hän tahtoi häätää heidät kaikki, koska aikoi tehdä heidän kylästänsä itsenäisen ulkokartanon. Mutta kun veneh'ojalaisten nuorempi sukupolvi teki kiivasta vastusta, todistaen vanhan herran ilmeiset lupaukset, jäi häätö nuorenkin herran puolelta aina tuonnemmaksi siinä toivossa, että se vanha Veneh'oja viimeinkin kuolee ja silloin heidän kaikki oikeutensa lakkaavat.
Mutta vanha Veneh'oja ei kuollut.
Ei päässyt edes kangistumaan, sillä vihreillä koivuvihtasilla häntä miniät vuoden umpeensa saunoittivat, ja hän eli elämistään.
Ei ollut hänellä lopulta kuin yksi ainoa etuhammas, sekin pahoin liikkuvainen, mutta nuorikot syöttivät ohrarieskalla niin pehmeällä, että se hampaan koskematta siihen kielelle suli; ja kun sekin hammas meni, laittoivat makosia maitovellejä, joita aivan hampaatonkin alas suljutti, ja hän elämistään eli.
Meni häneltä jo näkökin ja silmäin kohdalla vaan tihrurakoset enää hymyilivät, mutta tyttöset häntä kädestä taluttivat ja hänelle elämäniloa pilpattivat.
Ja kun ei tahtonut enää päästä käymään, ja tuli elonkorjuu, niin vuoleskelivat poikaset tukisauvan, ja katso, hän nojasi sauvaan ja tutisten käveli elopellolle, ja vaikkei nähnyt mitään, kuuli sirpin kalskeen ja elämistään eli.
Rakastui lopulta ehkä vähän liiemmäksi saunaan, liekö sieltä lämmintä hakenut vai muuten lepoa elämän iloiselta humulta.
Jäi kerran yksiksensä lauteille, sanoi nukahtavansa siihen lämpimään. Kun ei kuulunut kotvaan ja yö jo oli, mentiin lyhty kädessä katsomaan, niin olikin ainaiseksi silmänsä ummistanut. Ja vainajan kasvot tuntuivat huolestuneina pyytävän anteeksi: »Enhän minä, mutta kun nukutti niin kovasti. Kaivakaahan kuoppa ja siirtäkää minut hiljaisuudessa sinne maata, etteivät soita kelloja ja herätä kartanonherraa.»