—Mitä vielä, kyllä sinä joudat. Saat meillä tänä iltana nähdä Suomen kaikki suurmiehet, tulet heille esitetyksi—. Me teemme sinustakin suurmiehen.
—Elä herran nimessä!
—Sinun täytyy kerran tulla Suomen vasta perustetun sotaväen päälliköksi. Niin juuri!
—Tämähän jo alkaa kuulua kapinalliselta, leikki Hannes.
Mutta hänen toverinsa rupesi nyt suurin sanoin esittämään tätä päähänpistoa niinkuin se olisi hänellä ollut jo kauan sitten harkittu suunnitelma. Kaikki riippuu siitä millaisissa piirteissä uskaltaa ajatella, sanoi hän. Mitä uskaltaa, sen saa. Eikö teidän omissa piireissänne sanota: huono on se sotamies, joka ei toivo kerran kenraaliksi pääsevänsä?—Ajatteleppas vaan, he ovat panneet siihen henkilön, joka ei osaa sanaakaan suomea! Suomen sotaväkeä, jonka on antaminen verensä, komentaa mies, joka ei tunne edes sen kieltä! Se ei saa tapahtua! Siihen täytyy ennen tai myöhemmin tulla umpi suomalainen. Ja sinä olet oikea mies, sinä olet ainoa suomalainen heidän joukossansa. Uskalla vaan ajatella! No! Onko tällä keväällä, onko tuolla taivaalla rajoja? Miksi pitää siis olla ihmisen uskalluksella rajoja?
Vaikka Hannes kyllä ymmärsi, että tämä innostus oli liian pitkälle jatkuneen juhlan jälkikaikua, hämmästyi hän kuitenkin merkillistä yhteensattumaa näiden puheiden ja hänen omien tulevaisuuden suunnitelmiensa välillä. Niin korkealle ei hän tosin itse ollut ajatellut kohota, mutta jos uskallus ja tarmo todella ovat jotain tekijöitä ihmiskohtaloissa, niin ei hänellä ainakaan niitä tekijöitä ollut puuttuva.
Hannes seurasi toveriansa tämän asunnolle asti ja tahtoi siitä kääntyä, sillä alkoi jo hämärtää, mutta toveri veti hänet puoli väkisin mukaansa sille kadulle, jossa heidän asuntonsa oli. Ja vihdoin Hannes, kun hänellä juuri sattui olemaan paras pukunsa yllään, paraat hansikkaansa sormissa, paras jäykkyys viiksissä, ja parhaan parturin hajuvedet vaatteissa, lupasi tulla hetkeksi sisälle.
Siellä oli myös sama juhlatunnelma vallalla. Kenraalitar—sillä Turkin sodan jälkeen oli eversti tullut kenraaliksi—otti Hanneksen hyvin ystävällisesti vastaan. Tyttäret samaten iloista hämmästystä ilmaisevin katsein mittasivat Hanneksen olentoa joka suunnalta ja hymyilivät hänelle sangen armollisesti. Tämä ilmeinen menestys antoi hänen liikkeihinsä ja puheluunsa yhä enemmän varmuutta ja aito pietarilaista sulavuutta, jopa niin että hänen onnistui taidokkaasti kääntää tietämättömyytensä suuren kansallisjuhlan vaiheista omaksi ilmeiseksi eduksensa. Teeskennellen mitä hartainta mielenkiintoa hän sai neitoset kiihkeällä, keskenään kilpailevalla vilkkaudella kertomaan viikon suurista tapahtumista, valmistuksista, sen loistavasta onnistumisesta, juhlan sankarin suuremmoisesta henkilöstä, miten hän oli astunut sisälle, mitä puhunut, mitä sanonut sille tai tuolle. Vielä he kertoivat hänelle kaikkien pääkaupungin kansallismielisten naisten aikeesta lahjottaa voittoisalle ylioppilaskunnalle sininen lippu kultakirjaiminensa: »sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto»; puhuivat hänelle kukista, seppeleistä, kevään ihanuudesta ja tulevaisuuden valoisuudesta. Ja kaiken aikaa Hannes, samalla kuin tuo mieletön aate Suomen sotaväen päällikkyydestä tuon tuostakin ihmeellisellä tavalla muuttui tunteissa mahdollisuudeksi, oli mitä elävimmällä osanotolla mukana neitosten riemukkaassa juhlahumussa, huudahteli ihastuksesta, innostui, tuli haltioihinsa, niin että kun hän nousi lähteäksensä neitoset eivät mitenkään olisi siihen suostuneet ja kenraalitar vaati kiven kovaan luutnantin juomaan ainakin lasillisen teetä ennenkuin lähtee.
Samassa astui sisälle kenraali itse.
Hannes kavahti pystyyn, löi joustavasti kantapäänsä yhteen ja meni sitten Pietarin ratsukaartin ylimysten malliin jäykässä kumarrusasennossa kenraalia vastaan, joka oli ojentanut hänelle kätensä. Tervehdys onnistui odottamattoman hyvin. Kenraali suvaitsi kysellä Venäjän sotakouluoloista ja siirtyi sitten puhumaan oman maan vasta perustetuista pataljoonista, erinomaisesti kiittäen sitä, että nuori vänrikki oli pyrkinyt ja päässyt Itä-Suomen lääniin, jonka väestö—arveli kenraali—enemmän kuin mikään muu kaipasi sotilaallisen kurin ja järjestyksen kasvattavaa vaikutusta.