Kenraalin puhuessa Hannes huomasi että palvelustyttö oli jo pitkän aikaa seisonut hänen edessään teetä tarjoten. Mutta hyvin tuntien etiketin vaatimukset hän ei ollut sitä huomaavinaan ja silmää räpäyttämättä katsellen kenraaliin odotti milloin tämä kädellään viittaamalla pyytää teetä ottamaan. Juoda teetä seisaaltaan ja tehdä se niin, ettei kenraali huomaa vähintäkään kömpelyyttä tai vaivautumista eikä sentähden tule pyytäneeksi istumaan, kas se on kaiken taitavuuden huippu. Ja hän päätti suoriutua tästä kokeesta sitä suuremmalla loistolla, kun tunsi jäsenissään että neitoset kaiken aikaa seuraavat uteliaisuudella hänen esiintymistään voimatta löytää sitä heikkoa kohtaa, joka oikeuttaisi heitä ajattelemaan: siinä se sittenkin ilmaisi plebeijisyytensä.
Mutta kun kenraali vihdoin pyysi ottamaan teetä ja Hannes kumarrettuaan kääntyi tarjoojan puoleen, niin kenen kasvot näki hän tarjottimen takaa? Kertun ihastuksesta ja riemusta punehtuneet kasvot sieltä loistivat häntä vastaan.
Hanneksen silmät värähtivät, kulmakarvat kohosivat ja luomet alkoivat nopeasti räpyttää. Ohimoihin nousi sankka puna, mutta suun ympärykset kalpenivat.
Viiden vuoden aikana Venäjällä ollessaan hän oli hartaasti tutkinut pientä elämänviisautta sisältävää kirjasta nimeltä »Les maximes d'Epictète philosophe stoïcien» saavuttaakseen sotilaalle tarpeellista mielenmalttia ja tahdonlujuutta elämän äkkiarvaamattomissa kohtauksissa; oli sekä sinisellä että punasella kynällä ja paikotellen kummallakin viivannut paraat, mieleen pantavimmat kohdat siitä, mutta nyt, kun hän olisi juuri tarvinnut niistä viisauksista tyyneyden voimaa ammentaa, hän ei muistanut ainoatakaan. Lasi alkoi tutista hänen käsissään, katse harhaili pitkin seiniä ja kenraali sanoi heti: mutta istukaahan herra luutnantti! sekä jätettyään hänet naisten seuraan poistui omalle puolelleen.
Kuinka oli Kerttu joutunut palvelijaksi, kuinka Kerttu oli juuri tänne keksinyt hakeutua, oliko Kerttu ilmaissut täällä suhteensa häneen, ne olivat kysymyksiä, joihin Hannes turhaan koetti tavottaa vastausta.
Naiset olivat pian jälleen virittäneet samat vilkkaat puheet, jotka kenraalin tulo oli äsken keskeyttänyt. Mutta sen mukaan kuin Hannes pääsi heistä perille, ettei Kerttu ollut mitään ilmaissut, lakkasi hän ponnistamasta voimiaan näiden puheiden kuuntelemiseen. Nauramatta missä olisi pitänyt nauraa ja nauraen missä ei sopinut nauraa hän koneellisesti myönteli kaikkeen ja sanoi vai-niin sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin. Asema tuli yhä tukalammaksi, sillä hän lopulta ei nähnyt, ei kuullut, ei ymmärtänyt mitään. Ei nähnyt edessään muuta kuin Kertun olennon, sen ihmeellisesti solakistuneen vartalon mustissa hienosti istuvissa vaatteissa, sen ihanat, irtautuneiden suortuvain ympäröimät kasvot ja sirot liikkeet. Ja niinä hetkinä, jolloin Kerttu tuli sisälle, Hanneksen huomiokyky lakkasi kokonaan tottelemasta häntä kääntyen väkipakolla Kerttuun, jopa väkipakolla kääntäen hänen päätänsäkin sitä kohden missä Kerttu liikkui. Joten hän oli itse minä hetkenä hyvänsä ilmaisemaisillaan sen minkä Kerttu oli nähtävästi osannut salata.
Ja kansalliset suurmiehet tulivat, ja hänet esitettiin suurmiehille, mutta hän ei nähnyt mitään, ja suurmiehet söivät ja joivat ja puhuivat sekä yksitellen että yhteisesti keskustellen maan tulevaisuudesta ja hän ei kuullut mitään, sillä hän ajatteli ja ihmetteli vaan sitä yhtä, sitä, että se nainen, joka oli tarjottimen takaa katsonut häneen riemusta loistavin, rakastunein silmin, oli Kerttu.
—Mutta mikä teitä oikein vaivaa, herra luutnantti? kuuli hän vihdoin nuoremman neideistä nauraen kysyvän.
Silloin hän huomasi, että hetkenkin viipyminen täällä voi neideissä herättää perusteellisia epäluuloja hänen ja Kertun keskinäisestä tuttavuudesta ja tulla siten hänen tulevaisuudelleen mitä tuhoisimmaksi.
Senvuoksi hän hyvästeli ja katosi.