Vähän ajan perästä tuli Kerttu saliin ja katseli ympärillensä, teki asiaa herrain kamariin ja katseli ympärillensä, meni vierashuoneeseen ja katseli ympärillensä. Ja meni kyökkiin ja sanoi köksälle: Enkö minä ole teitä aina auttanut? Köksä sanoi: Olet. Kerttu sanoi: Nyt auttakaa te minua; he ovat syöneet, ja ennenkuin lähtevät ehdin minä juosta Kustaavan luo. Köksä sanoi: Ole rauhassa; näin minäkin hänet oven raosta, ai, ai, kuinka komea luutnantti hänestä on tullut, mutta kyllä hän ei sinusta enää huoli, juokse nyt vaan sentään itse kysymään häneltä.
Kerttu oli jo juossut ulos. Liina päässä hän huristi sen matkan muutamassa minutissa.
Kustaavan luona ei ollut enää ketään vierasta. Kun Kerttu juoksusta hengästyneenä tempasi oven auki ja kynnykseltä katsahti Kustaavan huoneeseen paloi siellä yksi ainoa kynttilä, mutta Hannes istui kuin istuikin Kustaavan vieressä.
—Täällä hän istuu ja tuliaisiksi toruu minua, sanoi Kustaava Kertulle puoleksi leikillä ja puoleksi todella valittaen.
Tervehtimättä Kerttua Hannes nousi ylös ja rupesi kävelemään nopeasti edestakasin niinkuin hän ennen muinoin teki, kun Kerttu ei osannut läksyjänsä. Silmäkulmat olivat hänellä nytkin samalla tavalla koholla, huulet hörössä ja ankara katse harhaili pitkin permantoa, sopivia torumasanoja hakien.
—Hän toruu minua, kun olen muka pannut sinut palvelukseen, mutta minäkö sen olen tehnyt? sanoi Kustaava Kertun puolustusta pyytäen.
—Tästä pitää tulla paikalla loppu, sanoi Hannes kiivaasti, melkeinpä ettei jalkaa polkaissut.
Kerttu luuli hänen tarkottavan, että heidän suhteestansa piti tulla paikalla loppu. Ja senvuoksi niinkuin Kerttu oli vielä ovella, jota ei ollut vielä jälkeensä kiinnikään vetänyt, alkoi Kerttu maahan katsellen sormillaan nopeasti hieroa oven kahvaa, josta piteli, ja suu aukeni noloon, kärsivään ilmeeseen.
—Voiko olla mitään sen tyhmempää! puhui Hannes,—voiko olla sellainen kananpää!
—Niin, niin, noin se on minuakin koko ajan torunut, lohdutteli Kustaava
Kerttua, joka painoi päätänsä yhä alemmas.