Hannes vaan käveli kiivaasti toruen:
—Ja jos Kerttu olisi saanut palveluspaikan esimerkiksi jossain Porvoossa tai Loviisassa, en minä puhuisi mitään, mutta nyt on hän juuri siellä, missä hän vähin saisi olla. Ei hän ikinä pääse piian nimestä. Ajatelkaamme, että minusta tulisi kerran—hän aikoi ensin sanoa sotaväenpäällikkö, mutta sanoi sentään:—vaikkapa kapteeni. Eikö Kerttu siis ymmärrä, että kun me menemme naimisiin, ei Kerttu saa olla piika?
Nämä sanat kuultuansa Kerttu juoksi Kustaavan luo ja langeten hänen eteensä nyyhkyttäen kätki päänsä hänen syliinsä. Mutta tämä oli sitä Kertun onnen ja ilon itkua, sillä hän oli kuullut Hanneksen sanat: »kun me menemme naimisiin», ja siis aikoi Hannes mennä hänen kanssaan naimisiin ja mistään muusta ei Kerttu välittänyt, sen rinnalla oli kysymys siitä miten hän peseytyy vapaaksi piiannimen häpeästä aivan vähäpätöinen ja helppo asia.
Mutta Hannes luuli Kertun itkevän hänen kovuuttansa.
—No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, kyllä me tästä selvitään. Näistä sanoista Kerttu sai vielä enemmän varmuutta siihen, että Hannes aikoo ottaa hänet, ja kun Kustaava vielä silitteli hänen päätänsä, kasvoi hänen onnensa niin suureksi, että hän itki ihan valtoinansa.
Sellaista surua ei Hannes enää voinut kestää, vaan meni ja otti Kerttua kädestä.
—So, so, so, tyttö, saako noin itkeä! puhui hän lievästi toruvalla äänellä ja veti Kertun polvellensa istumaan sekä rupesi puhumaan toisista asioista, että Kerttu unohtaisi surunsa.
—Mikäs se Kertun oikea nimi taas onkaan, eihän Kertun nimi oikeastaan ole Fagerlund.
Vaikka Kerttu jo oli herennyt itkemästä, hytkytti häntä vielä niin että hän sai vaivoin äännetyksi:
—Tyr———